Etta ja Otto ja Russell ja James

eorjLukiessani tätä kirjaa, päässäni suhasi paljon ajatuksia. Olin odottanut kirjan lukemista jo pitkään ja silti en ollut varma mitä siitä lopulta ajattelin. Emma Hooperin esikoisteoksen alussa 83-vuotias Etta Gloria Kinnick päättää lähteä kävelemään veden äärelle, koska ei milloinkaan ole nähnyt merta. Harmi vain, että matkaa on 3200 kilometriä.

Tarina sijoittuu nykyajan Kanadaan, jota säestää pätkät toisen maailmansodan ajoilta Etan, Oton ja Russellin nuoruusvuosilta. He kolme asuivat samassa kylässä ja Etta oli poikien opettaja. Otto kuitenkin värväytyi sotaan ja Etta jäi Russellin kanssa odottelemaan kotikylään sodan loppumista. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen, mutta kirjailija ei kuitenkaan kerro suoraan, mitä kenenkin välillä oli. Lukija voi itsekin pohtia, että kuka lopulta rakasti ja ketä.

Kirjan nimessä ovat kyllä henkilöt siinä järjestyksessä, jossa ne kirjassa eniten esiintyvät. Tarina on minusta eniten Etan ja Oton tarina, jossa välillä vilahtelee Russell ja James. Etan ja Oton tarina on eriskummallinen eikä syitä, miten he ovat lopulta päätyneet naimisiin, ei tarinassa kerrota. Siihen liittyy myös erikoinen suhtautuminen, joka Otolla on vaimonsa katoamiseen. Kun Russell tulee takomaan Oton ovea, jotta he lähtisivät etsimään Ettaa, Otto toteaa kylmänrauhallisesti: ”Kuule Russell, Etta ei halua sitä.” Ehkä Otto tietää jo, mitä on tulossa.

Kirjan aikana ei alleviivata liikaa asioita, vaan lukijan omalle tulkinnalle jätetään tilaa. Erilaisia vihjeitä on kyllä paljon ja lukija varmasti tekee oikeat päätelmänsä. Vaikka taiteessa usein puhutaankin siitä, ettei mikään tulkinta ole välttämättä väärä, itse välillä pidän myös siitä, että saan varmuuden tulkinnoilleni.

Kirja tuntui hetkittäin ohikiitävältä junalta, josta yritti saada mahdollisimman paljon irti, ennenkuin se on mennyt ohi. Se oli helppolukuinen, ja luinkin sitä välillä sellaisella tahdilla, että itseäkin hengästytti. Kun kirja lopulta tuli päätökseensä, tuli sellainen olo, että mitä sitä tulikaan juuri luettua. Lopussa tahti vielä tiivistyi entisestään kuin kiihtyvä rumpusoolo. Kirja oli jollakin tavalla kuin laulu, joka oli jaettu säkeistöihin ja kertosäkeisiin, välikkeisiin ja lopun huipennukseen.

Tarina oli kaunis. Ja allekirjoitan täysin Library Journal -lehden arvion, joka kirjan takakannesta löytyy. Kirja todella oli unenomainen ja se tunnelma jäi viipyilemään kauan sen jälkeen kun viimeinen sivu oli käännetty. Pitkästä aikaa kirja, joka todella on vielä monta päivää sen jälkeen, kun olen sen lukenut, herättänyt minussa pohdintoja sen sisällöstä.

★★★★☆

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s