karu pihani on puhjennut kukkatarhaksi

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
(The Ministry of Utmost Happiness, 2017. Suom. Hanna Tarkka. Otava, 2017.)

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Äärimmäisen onnen ministeriö on lukupiirimme huhtikuun kirja. Sen varausjonot ovat tähtitieteellisen pitkät, mutta onneksi on ihania työkavereita, joiden kirjoja saa lainata. Edellisessä lukupiirimme tapaamisessa kirjaa meille ehdottanut varoitti meitä. ”Siinä ei sitten ole mitään juonta.” Itse en nähnyt asiaa aivan noin.

Kyllä kirjassa on minusta juoni, tai ainakin tarina, vaikkakin hieman pirstaleinen. Kirja on jaettu kahteen osaan. Alussa tarinaa vie eteenpäin Anjum, miehen ruumiiseen syntynyt nainen. Anjumin tarina oli mielestäni mukaansatempaava. Kirja vei minut Delhin kaduille, maailmoihin, joista en tiennyt ja joissa en varmasti koskaan tulisi käymään.

Kirjassa käsiteltiin useitakin yhteiskunnallisia epäkohtia ja yksi oli Anjumin kaltaisten miesten kohtalo. Näitä miehiä kutsutaan nimellä hijra. Anjum eli vuosia miehenä, kunnes muutti asumaan kaltaistensa joukkoon Kwabgahiin – Haaveiden taloon – ja pääsi elämään omana itsenään. Useille hijroille riittää pukeutuminen naisen vaatteisiin, mutta kirjassa Anjum käy läpi myös kalliin sukupuolenvaihdosleikkauksen.

Kirjan toisessa puoliskossa hypätään Kashmiriin ja sen sodan runtelemaan maailmaan. Tässä heti toinen yhteiskunnallinen epäkohta. Minun piti aivan googlettaa, että minkälaisesta konfliktista on kyse, vaikka Kashmir sanana kuulosti tutulta muustakin kuin villayhteydestä. Hindujen ja muslimien yhteenotot Kashmirissa ovat alkaneet jo Intian itsenäistyttyä vuonna 1947. Intialle kuuluvalla alueella asuu eniten hinduja, mutta alue on kuitenkin muslimienemmistöinen. Muslimit olisivat halunneet osaksi Pakistania ja hindut osaksi Intiaa. 1980-luvun jälkeen Kashmirissa on kuollut kymmeniätuhansia ihmisiä.

En osaa sanoa, onko kirjassa juuri joku tietty konflikti päällä, mutta asiaa käsitellään neljän vanhan ystävän kautta. Lukeminen alkoi tässä tarinoiden taitteessa hieman hidastua. Alkuosa kiinnosti minua enemmän. Sain kuitenkin juonesta taas kiinni ja lukeminen helpottui. Tarinan tämän puolen aloittaa Biplab, joka tunnetaan myöhemmin nimellä Garson Hobart. Hänen nuoruutensa teatteriporukkansa jäsenet Naga, Tilo ja Musa tuovat omat juonteensa kirjaan. Kirjan lopussa Anjumin ja hänen ystäviensä tarina yhdistyy Tilon tarinaan.

Hänen oma ihonsa oli alabasterin sävyä. Hänen miehensä, vaikka oli tamili, oli bramiinikastia ja vain aavistuksen häntä tummempi. Satuin ohimennen kuulemaan hänen pienen lapsenlapsensa, tyttärentyttären kysyvän:
”Nani, onko hän nekru?”
”Ei tietenkään, kulta, älä höpsöttele. Ja kulta, nykyään ei enää sanota nekru. Se on ruma sana. Me sanomme neekeri.” (s. 206)

Intiassa elää aivan tolkuton määrä ihmisiä ja on minusta kaikessa äärimmäisyydessään sekä kiehtova että ahdistava. Luulisi, että sen kaltaisessa maassa erilaisuus ei olisi enää mikään ihme. Mutta näin ei näköjään ole. Maassa elää hirvittävän rikkaita ja todella köyhiä ihmisiä. Ihmiset voivat kylpeä likaisissa vesissä, joissa eläimet ja jätteet uivat sulassa sovussa. Uutena asiana minulle nousi esille kastijärjestelmän ja jopa ihonvärin vaikutus. Myös Intiassa joku voi olla liian vaalea tai liian tumma.

Kirjan alkupuolessa minua ihastutti se ajatus, että vaikka hijrat olivat yhteiskunnan hylkäämiä ja saivat kuulla mitä ilkeimpiä huuteluita kaduilla, he olivat yhdessä onnellisia ja saivat omassa yhteisössään elää elämää, josta nauttivat eniten. Myös Anjumin hautausmaalle perustama ”hotelli” luo samanlaisen vaikutelman. Vaikka sen asukkaat ovat kaikki erilaisia, he arvostavat toisiaan ja  elävät sopusoinnussa.

★★★★★

– – – –

Briefly in English: Two stories bound together. The book takes us from the streets of Delhi and house of hijras to the war-torn valleys of Kashmir. The reading was also a very educational experience. I learned about the Indian culture. It was somewhat shocking that in a country with billions of people some can be still considered different. Even in India, someone can be either too dark or too light skinned. But in the end, the poor were the happiest.