Aija Ranskassa – Pont Aven

ranska-41

Viimeinen kohteemme ennen Pariisiin paluuta oli pieni kaupunki Pont Aven, jossa on maalausuransa aikana asunut mm. Helene Schjerfbeck. Pont Avenin suurin maalausnimi on Paul Gauguin, jonka nimi mainitaankin vaikka missä. Pieneen kaupunkiin mahtuu gallerioita ja maisemat inspiroivat maalaamaan.

Valitettavasti toiselle matkalaisista nousi korkea kuume saavuttuamme Pont Aveniin, joten sain kierrellä kaupungissa ja sen ympäristössä aivan yksin.

Yövyimme Castel Braz -nimisessä B&B:ssä. Talo oli kapea ja korkea ja sijaitsi korkealla kylän yläpuolella. Talon ovat vuonna 2005 kunnostaneet Hélène ja Jean-Louis, ja talossa on viisi eri tavoin sisustettua huonetta ja pidempi aikaiseen asumiseen tarkoitettu studio. Pariskunta asuu itse talon alakerrassa. Aamiainen on aika perinteinen ranskalainen aamiainen, makeita hilloja ja erilaisia leipiä. Kahvi oli suomalaiseen makuun hyvää suodatinkahvia.

Castel Braz
12 Rue du Bois d’Amour
29930 Pont Aven
http://castelbraz.pagesperso-orange.fr/index.html

ranska-40ranska-39ranska-37

Ensimmäiselle illalle meille oli varattu illallinen ravintolassa, jolla sanottiin olevan jopa Michelin-tähti. Odotuksemme olivat todella korkealla ja kieltämättä pettymys oli aika kova kun ravintolasta poistuimme.

Ravintola ei ollut surkea, mutta kun on katsonut Netflixistä Chef’s Table –sarjaa ja siinä olevia Michelin-tähden ravintoloita, oli kontrasti vain liian suuri. Ruoka oli, kenties, klassista ranskalaista ruokaa ennemmin kuin nykypäivän molekyyligastronomiaa. Sisustuskin oli jotenkin outdated. Kukkaverhoja, keltaista, mintunvihreää, sekalaisia astiasarjoja. Ei mitään, joka olisi viitannut siihen, että ravintola on joskus saanut Michelin-tähden.

La Taupiniere
rte de Concarneau – Croissant Saint-André
29930 Pont Aven
http://www.la-taupiniere.fr/

ranska-29

Kaupungissa kulki useita erilaisia merkittyjä kävelyreittejä. Kun toinen sairasti huoneessamme, otin itse jalat alleni ja lähdin kävelemään läheiselle maaseudulle. En aivan ehkä mennyt sitä reittiä pitkin, jotka luulin meneväni, mutten eksynyt ja näin mukavia maisemia viljapeltoineen ja lehmineen.

Yhtäkkiä vastaan tuli pieni kirkko, jonka vieressä oli upeita hortensioita, joita aloin kuvailla. Paikalle osuneet ranskalaiset yrittivät siinä kysellä, että ”eikö ole upea kappeli” ja minä vastailin että ”juu, ja on muuten komeita nämä kukkasetkin”. Myöhemmin selvitin, että kappeli oli yksi kaupungin hienoimmista nähtävyyksistä, Chapelle de Trémalo, jossa on usein esillä myös taidenäyttelyitä.

Että olisi siellä varmaan voinut sisälläkin käydä.

Chapelle de Trémalo
http://www.france-voyage.com/cities-towns/pont-aven-9089/chapel-tremalo-14800.htm

ranska-30ranska-32ranska-31

Toiselle illalle meille varattu ravintola oli paljon enemmän minun makuuni. Sinne sain mennä yksin, koska potilas makasi huoneessamme 39 asteen kuumeessa. Palvelu oli aluksi vähän jäykkää, kun he eivät millään ymmärtäneet selitystäni siitä, että olin yksin, vaikka varaus oli kahdelle. Lopulta pitkään istuttuani paikallani sain ruokalistan ja sain tilattua alkudrinkin.

Sur Le Pontissa soin ensimmäiset raa’at osterini ikinä. Ne maistuivat merelle ja olivat suhteellisen suolaisia. Pääruokana ollut ankka oli herkullista ja sen kanssa oli taivaallinen mustaherukkakastike. Jälkiruokaleivonnainen oli myös ihanaa.

Sur Le Pont
11, Place Paul Gauguin
29930 Pont-Aven
http://www.surlepont-pontaven.fr/

ranska-45ranska-35ranska-34

Maisemat kaupungissa olivat kuin postikortista. Ja vaikka kokemukseni oli positiivinen, en tiedä saisiko Pont Avenissa kulumaan useampaa päivää, jos ei ole kiinnostunut kiertelemään gallerioissa.

– – – –

In English: Small, postcard-like Pont Aven was the last stop on our trip before returning to Paris. One great restaurant, one disappoinment. Possibly Pont Aven suits best for art lovers but for me it was just a place to breathe fresh air. 

Mainokset

Työtön vai töiden välissä?

Englanninkielisissä maissa työttömyydestä puhuttaessa käytetään korrektia ilmaisua ”between jobs”. Ilmaisu ei ole leimaava ja siinä luotetaan siihen, että tila on väliaikainen ja kohta sinulla on varmasti uusi työ.

Suomessa puhutaan työttömistä ja pitkäaikaistyöttömistä, pahimassa tapauksessa syrjäytyneistä. Yhteiskunnan epäonnistujista, jotka elävät sossun tuilla ja suorittavat työkkärin kautta erilaisia kursseja ja passeja työtilanteessa parantamiseksi. Tuloksetta.

FullSizeRender

Jouduin viime viikonloppuna ensimmäisen kerran mihinkään lomakkeeseen laittamaan rastin  kohtaan ”työtön”. Sana kalskahti omaan korvaani todella pahasti ja saman tien aloin ajatella noita edellä mainittuja asioita. Olin ollut virallisesti työtön kaksi päivää ja kuollut tylsyyteen kotona. Järkyttyneenä raksia laittaessani mietin, että ”olenko minä nyt sellainen työtön”.

Toki minulla on työttömyysjaksoja ollut kesäisin, mutta se on alallani, opettajana, valitettavan yleistä ja silloin olen ollut tietoinen syksyllä jatkuvasta työstä. Nyt ensimmäistä kertaa, joudun viikottain miettimään missä olen töissä ja minäkin päivinä. Erilaisten menojen, kuten kampaajan, sopiminen on hankalampaa, kun ei tiedä onko töitä vai ei.

IMG_1023.png

Kaksi päivää työttömyyttä kestettyäni istun tietokoneen ääreen. Otatin kotijoukoilla itsestäni uuden kuvan, päivitin CV:ni ja naputtelin hirtehisellä huumorillani varustetun työnhakusähköpostin. Käytin itsestäni termiä ”vapaa agentti”.

Olin viime viikolla neljänä päivänä töissä. Kyllä minä aina itselleni töitä olen osannut hankkia. Ei minua ole työttömäksi tehty, ei.

Paluu Puolen Hehtaarin Metsään

Sitten Risto Reipas joka katsoi yhä maailmaa kädet leuan alla huudahti äkkiä: ”Puh!”
”Mitä?” sanoi Puh.
”Kun…kun minä…voi, Puh!”
”Mitä?”
”Ei Mikään on nyt lopussa.”
”Kokonaanko?”
”Ainakin melkein. Se ei enää käy.”

Olen selkeästi maailman huonoin pitäytymään päätöksissäni. Jokin aika sitten pohdiskelin aikuistumista ja sen mukanaan tuomaa muutosta ulkoisessa habituksessani. Olin päättänyt, että nyt on korkea aika muuttaa tyyliään hitusen aikuisempaan suuntaan. Ei mennyt kauaakaan, kun näin kuvan Vansin Disney-prinsessoilla kuvitetuista tennareista ja tiesin, että minun on sellaiset saatava. Ei mennyt nyt ihan niinkuin Strömsössä.

Elän aikaa, jossa liikun jatkuvasti kahdessa erilaisessa maailmassa. Päivisin minun pitäisi olla vastuullinen aikuinen, olla esimerkkinä. Huolehtia, huolehtia ja taas huolehtia. Työpäivän päätyttyä siirryn takaisin omaan (hipsterihköön) kuplaani. Elän mukana kahvila-ravintolan arjessa ja pääsen mukaan mitä mukavimpiin tapahtumiin. Olen kiinnostunut oluista ja testailen innolla uusia makuja. Olen päässyt kokemaan asioita, joista ilman tätä parisuhdetta olisin jäänyt paitsi. Koen hetkittäin näiden kahden elämän välissä liikkumisen todella raskaaksi. Tuntuu, että olen minä, sellaisena kuin haluan olla, vain työni ulkopuolella.

Kirjassa Nalle Puh ja elämisen taito sanotaan, että on haastavaa elää elämäänsä niin, että velvollisuudet tulee hoidetuiksi huumoria ja hauskuutta unohtamatta. Suorituspaineessa meille jää liian vähän aikaa itsellemme.  Ja toden totta, tältä minusta juuri tuntuu. Jumalauta, kymmenen vuotta hyllyssä lojunut kirjani tietää miltä minusta tuntuu. En halua aikuistua, jos se tarkoittaa luopumista tietyistä asioista. En halua olla kuin Risto Reipas alun lainauksessa, jossa hän tajuaa, ettei voi tehdä jotakin, koska on jonkun ikäinen. En halua kyynistyä ja muuttua ”kyllästyneeksi täysikasvuiseksi”.

valo

Ja hetkittäin, pelästyneenä tajuan, kuinka olen ajatumassa siihen suuntaan. Kuinka töissä kuulen itseni vain valittavan asioista. Kuinka aina välillä mietin, etten voi tehdä jotakin, koska ”olen kohta jo kolmekymmentä” tai koska ”mitä nyt muutkin tästä ajattelevat”. Haluan pitää asioista ja tehdä juttuja, koska ne ovat minusta mukavia, enkä vain siksi, että nyt minun kuuluu näistä asioista tykätä tai koska se nyt vaan olisi järkevä ratkaisu.

Haluan ylpeänä kulkea Disney-prinsessa Vanseissa jos haluan.

Itserakkaudesta

En koskaan ole oikein uskonnut sanontaan: ”Sinun on rakastettava itseäsi, ennenkuin voit rakastaa muita.”. Tai olen vähintään vähätellyt sitä. Koska sitaatit muutenkaan eivät ole minusta koskaan mitenkään tärkeitä tai inspiroivia. Tänä syksynä, ja jo kesälläkin, olen kuitenkin saanut oppia, että siinä todella saattaa olla jotakin perää.

DSC_0010

Olen jo pitkään ollut suhteellisen epävarma itsestäni. Pääsääntöisesti ulkoisesti. Se, mitä näen peilistä, ei ole miellyttänyt minua ja sitä kautta olen kokenut, etten voi toisenkaan mielestä olla viehättävä. En rakasta itseäni, enkä joitakin elämäni osa-alueita. Tämä on hyvin vahvasti vaikuttanut myös läheisiin ihmissuhteisiini.

Mietin paljon, olenko oikeanlainen tyttöystävä, oikeanlainen työntekijä, oikeanlainen ihminen. Täytänkö hyvää elämää elävän ihmisen kriteerit? Haluan tehdä asioita suurimmaksi osaksi siksi, että olen suhteellisen eläväinen ihminen ja tulen hulluksi, jos istun päivä toisensa jälkeen kotona. Ja kovin usein nykyään tulenkin hulluksi, kun en saa seuraa ja päädyn ilta toisensa jälkeen istumaan siinä sohvalla. Mutta teen asioita myös siksi, että luulen, että niin kuuluu tehdä. Yritän kovasti olla jonkunlainen. 

Olen aina elänyt kehuilla ja peilaan omaa onnistumistani aina saamaani palautteeseen. Nyt kun palautetta on tullut vähän, tunnen, etten ole hyvä ja oikeanlainen. Yritän kovemmin. Kun palaute jää edelleen saamatta, vaivun aina vain syvemmälle epäonnistumisen tunteeseen. Olen uskonut pitkään J.M. Barrien lausahdukseen: ”Those who bring sunshine into the lives of others cannot keep it from themselves.”, mutta välillä tuntuu, että vaikka kuinka itse yrittäisi, ei saa itse mitään takaisin. Olen huomannut, että tärkeää olisi oppia tekemään asioita yksin, vielä sellaisia joista nauttii. Koska milloinkaan ei voi luottaa siihen, että ketään toista se kiinnostaisi. Ihan vain ikuisten pettymysten välttämiseksi.

oulu-2

Vaikka liikuntaharrastuksen kautta saavuttaisinkin sen ulkoisen habituksen, jota kaipaan, on jostain löydettävä myös sisäinen tasapaino ja rakkaus omaa itseäni kohtaan. Mistä löytäisin sen? Milloin oppisin olemaan itselleni armollisempi ja rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen?

Härkää sarvista

Jokin aika sitten kirjoittelin vaatekaappipäivityksestä ja valaistumisestani tyylini suhteen. Olenkin saanut käytyä garderobini läpi ja jätettyä kaappiin vain sinne kuuluvat vaatteet. Edellisessä tekstissä en kuitenkaan maininnut suurinta syytä sille, miksi vaatevalintani ovat olleet mitä ne ovat.

Todellinen syy olen kuitenkin minä itse. En ole tyytyväinen omaan olooni tai siihen miltä näytän. Olen muutaman viime vuoden aikana lihonut, enkä näytä hyvältä niissä vaatteissa, joita haluaisin käyttää. Kaappini on siis täynnä ns. kompromissivaatteita. Kaapuja, joissa tunnen oloni turvalliseksi ja muita vaatteita, jotka ovat melkein sitä mitä haluan, mutta ei ihan kuitenkaan.

vocatum

En harrasta juuri lainkaan liikuntaa, joten olen varmasti aivan rapakunnossa. Tämähän selviää lopullisesti torstaina, sillä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kävelin töiden jälkeen Vocatumin kuntosalille ja tilasin ajan kuntotestiin ja kehonkoostumuksen mittaukseen. Nyt niin sanotusti jännittää.  Olen tosin aloittanut kuntosaliharrastuksen monesti ja aina se on muutaman kuukauden jälkeen kuivunut alkutekijöihinsä. Miksi nyt onnistuisin muka paremmin?

Tein pitkään vertailua Oulun salien suhteen ja päädyin lopulta siihen, etten halua maksaa ryhmäliikuntatunneista, joissa en kuitenkaan käy. Vocatumilla yksi kuukausi maksaa 49€ toistaiseksi voimassa olemalla jäsenyydellä ja liiittymismaksukin on vain 40€. Näihin hintoihin tosiaan kuuluu tuo kuntotesti ja kehonkoostumuksen mittaus sekä PT:n tekemä oma saliohjelma. Wellness-avaimelle ladattu ohjelma antaa raakaa dataa siitä, kuinka tehokkaasti tuli treenattua vaikka edelliseen kertaan verrattuna.

Olen aika innoissani tästä. Tilasin jo vaatteitakin Sportamorelta. Hups. Saas nähdä kuinka flikan käy.

Mut nielee maa, jos en juokse

Olen nykyään järkyttävän malttamaton yksilö. Ajatukseni ja suunnitelmani juoksevat päässä jo paljon sen hetkisiä hommia edellä. Ensimmäinen työviikko oli aivan yhtä vuoristorataa, jossa juoksin sen minkä kerkesin enkä ehtinyt edes taukoa pitää. Pääsin kotiin kello 16 ja muistin, että olin käynyt viimeksi vessassa aamulla klo 7.

Omistan kaksi kalenteria. Työkalenterini täyttyy kirkuvan värisistä post it -lapuista, jotta pysyn kartalla mitä asioita minulla on vielä hoidettavana. ”Kopioi sille ja sille tunnille ne ja ne paperit.” ”Ilmaisutaidon tunnille ideoita…” Arkikalenteriini kasaan to do-listoja, joihin listaan mitä yksinkertaisimmatkin asiat, kuten ”pese pyykkiä”, ”osta korjausnauha”, ”muista kamera!”.

Säälittävää.unikot

Yhtenä iltana mietin, että pitäisi neuloa. Hetken kuluttua muistin, että kynnet pitäisi lakata. Sitten muistin, että jos lakkaan kynnet, en voi hetkeen edes harkita neulomista. Siivotessani vien jotakin tavaraa paikkaan X, matkalla huomaan toisen asian ja kolmaskin epäkohta osuu silmääni. Lopulta tavara ei koskaan päädy paikkaan X.

Minulla on yhtä aikaa puikoilla kaksi työtä. Huivia tikuttaessani katselin pöydällä olevaa ohjetta ja mietin, että tuokin pitäisi aloittaa. Sitten totesin, että minun on saatava edellinen työ ensin valmiiksi. Jonossa odottaa vaikka kuinka monta kivaa neuleprojektia, jotka vain haluaisin jo puikoille. Olen malttamaton.

käsi

Miten saan karusellin pysähtymään? Miten saan rauhoitettua mieleni, ettei se juoksisi niin paljon edelläni?

Olen tästä kaikesta iltapäivin niin väsynyt, että päiväunia ei voi olla nukkumatta. Toisaalta, en edes harrasta mitään aktiivista ja silti tuntuu todella siltä, että happi loppuu ja vauhtia on aivan liikaa. Aivoni kyllä käyvät kierroksilla.

Everything is illuminated

Vaikka päätin jo muutama viikko sitten, ettei kesää koskaan tullutkaan, niin eihän siinä sitten kuitenkaan käynyt niin. Loppukesässä on ollut paljon aurinkoisia päiviä, on ollut melkein helle. Villalangat alkoivatkin yllättäen hikoilla käsissä. Ilman rapsakkuus, tuulen viileys sekä maassa makaavat lehdet kertovat kuitenkin lähestyvästä syksystä.

Syksyyn monesti liittyy vaatekaapin sisällön uusimista. Olen ollut aina sitä mieltä, että en halua koskaan muuttua ”suomalaisen keski-ikäisen naisen näköiseksi”. En halua niitä housuja, jotka eivät istu, en sitä värioksennuspaitaa tai Citymarketin alennusmyynnistä ostettua bleiseriä. Keski-ikäisyys on minulle kirosana ja olen paennut sitä pukeutumisessani kaikin mahdollisin keinoin. Jokin aika sitten koin kuitenkin valaistumisen. Lähestyn uhkaavasti kolmeakymmentä ikävuotta. Pukeutumiseni ei voi olla enää samanlaista kuin ikäluokalla 16-24, jo työni puolesta sen täytyy olla asiallista. Mutta sen ei missään nimessä tarvitse olla tylsää.

vaatekasa

Minun on siis luotava tyylini uudelleen. Sen täytyy sopia ikäiselleni naiselle, mutta sen täytyy myös kuvastaa minua. Vaatteissani täytyy yleensä olla jokin ”jippo”. Jokin, joka tekee niistä minun näköisiäni. Oli se väri, leikkaus, printti, yksityiskohta tms. En halua kaappiini enää yhtään sellaista vaatetta, jota ehkä mahdollisesti saatan käyttää joskus. 

Olen siis päättänyt järkeistää vaatteiden hankintani. Seuraavaksi on minun käytävä vaatekaappini läpi. Aion rankallakin kädellä poistaa sieltä vaatteita, jotka ei eivät enää mahdu tulevan tyylini sisälle. Vaatteita, joita en ole pitänyt pitkään aikaan. Aloitan vaatteiden uusimisen matalimmalta mahdolliselta tasolta, eli en osta mitään, josta en ole ihan varma, enkä mitään vain siksi, että minun tulisi parempi mieli. Seuraavalla tasolla alan satsaamaan korkealaatuisempiin vaatteisiin ja mahdollisimman paljon myös kotimaisiin tuotteisiin.

Samalla kun pistän vaatekaappini järjestykseen, voisin pistää järjestykseen jo hetken tuuliajolla olleen elämäni. Nauttia kesän viimeisistä aurinkoisista päivistä. Lukea vapaapäivinä kirjaa potematta siitä huonoa omaatuntoa.