Everything is illuminated

Vaikka päätin jo muutama viikko sitten, ettei kesää koskaan tullutkaan, niin eihän siinä sitten kuitenkaan käynyt niin. Loppukesässä on ollut paljon aurinkoisia päiviä, on ollut melkein helle. Villalangat alkoivatkin yllättäen hikoilla käsissä. Ilman rapsakkuus, tuulen viileys sekä maassa makaavat lehdet kertovat kuitenkin lähestyvästä syksystä.

Syksyyn monesti liittyy vaatekaapin sisällön uusimista. Olen ollut aina sitä mieltä, että en halua koskaan muuttua ”suomalaisen keski-ikäisen naisen näköiseksi”. En halua niitä housuja, jotka eivät istu, en sitä värioksennuspaitaa tai Citymarketin alennusmyynnistä ostettua bleiseriä. Keski-ikäisyys on minulle kirosana ja olen paennut sitä pukeutumisessani kaikin mahdollisin keinoin. Jokin aika sitten koin kuitenkin valaistumisen. Lähestyn uhkaavasti kolmeakymmentä ikävuotta. Pukeutumiseni ei voi olla enää samanlaista kuin ikäluokalla 16-24, jo työni puolesta sen täytyy olla asiallista. Mutta sen ei missään nimessä tarvitse olla tylsää.

vaatekasa

Minun on siis luotava tyylini uudelleen. Sen täytyy sopia ikäiselleni naiselle, mutta sen täytyy myös kuvastaa minua. Vaatteissani täytyy yleensä olla jokin ”jippo”. Jokin, joka tekee niistä minun näköisiäni. Oli se väri, leikkaus, printti, yksityiskohta tms. En halua kaappiini enää yhtään sellaista vaatetta, jota ehkä mahdollisesti saatan käyttää joskus. 

Olen siis päättänyt järkeistää vaatteiden hankintani. Seuraavaksi on minun käytävä vaatekaappini läpi. Aion rankallakin kädellä poistaa sieltä vaatteita, jotka ei eivät enää mahdu tulevan tyylini sisälle. Vaatteita, joita en ole pitänyt pitkään aikaan. Aloitan vaatteiden uusimisen matalimmalta mahdolliselta tasolta, eli en osta mitään, josta en ole ihan varma, enkä mitään vain siksi, että minun tulisi parempi mieli. Seuraavalla tasolla alan satsaamaan korkealaatuisempiin vaatteisiin ja mahdollisimman paljon myös kotimaisiin tuotteisiin.

Samalla kun pistän vaatekaappini järjestykseen, voisin pistää järjestykseen jo hetken tuuliajolla olleen elämäni. Nauttia kesän viimeisistä aurinkoisista päivistä. Lukea vapaapäivinä kirjaa potematta siitä huonoa omaatuntoa.

Se oikea pari

Kyllä sen oikean tunnistaa, kun se kohdalle osuu. Niin kävi mulle perjantaina kun vetäisin nämä tossut jalkaani. Eihän niitä voinut sitten enää kauppaan jättää. Kyseessä on Niken Zoom 4.0 -lenkkarit. Kassalla totesin vaan, ettei köyhän ole varaa ostaa halpaa. 

  

Onnellisena kävelin näillä sitten tänään Helsingin kaduilla ja tossun pehmeys innoitti vielä iltakävelylle. Ihankun leijuisi ilmassa. Jos sitä saisi ittensä lenkkipolulle useammin kun lenkkarit ei enää saa rakkoa aikaiseksi. 

Tyyliä etsimässä

Tuleeko tää oman tyylin ja identiteetin etsiminen joka vuosi näin vuodenvaihteessa? On sellainen olo, että kävin läpi tätä samaa vaihetta viime vuonna samaan aikaan. En kyllä päässyt silloin mihinkään päätökseen, joten ehkä se sitten iskeekin uudelleen. Who knows.

Eilen kävin itseni kanssa taas suurta sisäistä keskustelua siitä, kuka minä olen, miltä saan/haluan näyttää ja miten saavutan tavoitteeni. En kyllä välttämättä taaskaan löytänyt mitään ratkaisua. Tuntuu, että se miltä näytän ulkoisesti ei vaan ole se, miltä haluaisin näyttää. Olen kasannut ideoita Pinterestiin (tänne) jo kauan, mutta siltikään en tunnu saavani vaatekaappiani sellaiseen kuntoon kuin haluaisin. Puolen vuoden välein tyhjennän vaatekaappini kirpputorille ja alan kasata sitä uudestaan. Päätyäkseni taas samaan tilanteeseen. Vaatekaappi on täynnä vaatteita, jotka eivät joko sovi yhteen tai ole edes minun näköisiäni. Kirjoitan tästä nyt siksi, että ihan totta alkaa ottaa päähän kun mikään vaate ei tunnu hyvältä päällä ja aamulla ei ole mitään päälle pantavaa, vaikka kaappi tursuaa vaatteita.

kollaasi1

Nykypäivänä vaatekaupoissa on myynnissä paljon ns. laatikkomallin vaatteita. Paitoja, mekkoja ja tunikoita, joissa ei ole muotolaskoksia tai muitakaan istuvuutta parantavia ompeleita. Vaatteen käyttäjän tulee olla kokoa 32, jotta sellainen määrä ylimääräistä kangasta voisi yksinkertaisesti näyttää hyvältä. Homma ei toimi ihan samalla tavalla, jos meikämandoliini heittää saman vaatteen päällensä. Sitä kutsutaan sopu-teltaksi. Harmikseni pitäisin juuri tämän tyylisistä vaatteista. Simppeleistä leikkauksista ja yksinkertaisuudesta ylipäätään. Ei mitään turhia krumeluureja.

Toinen ongelmani on persoonallisuus. Haluan, että vaatteeni ilmentävät sitä, kuka olen. Kuitenkin, toisinaan tuntuu, etten saa käyttää sellaisia vaatteita kuin haluaisin esim. työni puolesta. Vaatekaupoistakaan en nyt voi hyvällä tahdollakaan sanoa saavansa kovin persoonallisia vaatteita. Vaan samat rytkyt tulee vastaan joka toisella teinitytöllä. Jos siis todella haluaa vähänkään erilaisia vaatteita, pitäisi jaksaa nähdä jonkin verran enemmän vaivaa sen eteen. Kiertää enemmän kirppareita ja selailla nettikauppoja. Sen lisäksi asuinpaikalla on väliä sen suhteen, millaisia secon hand -vaatteita saa käsiinsä. Ei täällä ole ihan samat valikoimat kuin esimerkiksi Helsingissä. Joskus on siis vaan ostettava niitä tylsiäkin vaatteita, koska alastikaan ei voi kulkea.

Kolmanneksi minun pitäisi unohtaa se, mitä muut minusta ajattelevat tai miten muut haluaisivat minun pukeutuvan. Oon huomannut, että se miten haluaisin pukeutua ei miellytä ihan kaikkien silmää. Siksi valitsenkin joskus ns. kompromissi-vaatteita, joilla saa jotenkin ilmennettyä itseään muita liikaa ärsyttämättä. Ja harmikseni, ajattelen liian usein muita ennen itseäni. Samaa ajattelen usein kun mietin, mitä hiuksilleni tekisin. Haluaisin kokeilla jotakin erilaista väriä esimerkiksi, mutta pokkaa ei vaan ole liian hurjiin kokeiluihin. Mitä jos menetän työmahdollisuuden sen takia?

Alan pikkuhiljaa turhautua tähän tilanteeseen. Vaatekaappini pursuaa vaatteita, joita en käytä tai vaatteita, jotka ilmentävät sitä tyyliä, johon pyrin ja joka tuntuu päällä parhaalta, mutta joka ei välttämättä käy minulle. Olen todella avun tarpeessa. Asia on noussut ajankohtaiseksi nyt alennusmyyntien aikaan, jolloin ahdistus vaatekauppohin menemisestä kasvaa. Hyllyjen välit pursuaa ihmisiä ja kaupat on tyhjentäneet kaikki varastojen peränurkatkin siinä toivossa, että joku ostaisi (kun halvalla saa) vanhimmatkin rytkyt pois kuleksimasta. Niin monesti olen mennyt sovistuskoppiin vaatekasan kanssa ja tullut melkein itku silmässä sieltä pois, koska mikään ei joko istu tai näytä muuten vaan yhtään miltään meikäläisen päällä.

Mistä tätä sotkua alkaisi selvittää? Mistä saisin rohkeutta olla se, joka olen, miettimättä ja analysoimatta liikaa asioita?