Työtön vai töiden välissä?

Englanninkielisissä maissa työttömyydestä puhuttaessa käytetään korrektia ilmaisua ”between jobs”. Ilmaisu ei ole leimaava ja siinä luotetaan siihen, että tila on väliaikainen ja kohta sinulla on varmasti uusi työ.

Suomessa puhutaan työttömistä ja pitkäaikaistyöttömistä, pahimassa tapauksessa syrjäytyneistä. Yhteiskunnan epäonnistujista, jotka elävät sossun tuilla ja suorittavat työkkärin kautta erilaisia kursseja ja passeja työtilanteessa parantamiseksi. Tuloksetta.

FullSizeRender

Jouduin viime viikonloppuna ensimmäisen kerran mihinkään lomakkeeseen laittamaan rastin  kohtaan ”työtön”. Sana kalskahti omaan korvaani todella pahasti ja saman tien aloin ajatella noita edellä mainittuja asioita. Olin ollut virallisesti työtön kaksi päivää ja kuollut tylsyyteen kotona. Järkyttyneenä raksia laittaessani mietin, että ”olenko minä nyt sellainen työtön”.

Toki minulla on työttömyysjaksoja ollut kesäisin, mutta se on alallani, opettajana, valitettavan yleistä ja silloin olen ollut tietoinen syksyllä jatkuvasta työstä. Nyt ensimmäistä kertaa, joudun viikottain miettimään missä olen töissä ja minäkin päivinä. Erilaisten menojen, kuten kampaajan, sopiminen on hankalampaa, kun ei tiedä onko töitä vai ei.

IMG_1023.png

Kaksi päivää työttömyyttä kestettyäni istun tietokoneen ääreen. Otatin kotijoukoilla itsestäni uuden kuvan, päivitin CV:ni ja naputtelin hirtehisellä huumorillani varustetun työnhakusähköpostin. Käytin itsestäni termiä ”vapaa agentti”.

Olin viime viikolla neljänä päivänä töissä. Kyllä minä aina itselleni töitä olen osannut hankkia. Ei minua ole työttömäksi tehty, ei.

Mainokset

Paluu Puolen Hehtaarin Metsään

Sitten Risto Reipas joka katsoi yhä maailmaa kädet leuan alla huudahti äkkiä: ”Puh!”
”Mitä?” sanoi Puh.
”Kun…kun minä…voi, Puh!”
”Mitä?”
”Ei Mikään on nyt lopussa.”
”Kokonaanko?”
”Ainakin melkein. Se ei enää käy.”

Olen selkeästi maailman huonoin pitäytymään päätöksissäni. Jokin aika sitten pohdiskelin aikuistumista ja sen mukanaan tuomaa muutosta ulkoisessa habituksessani. Olin päättänyt, että nyt on korkea aika muuttaa tyyliään hitusen aikuisempaan suuntaan. Ei mennyt kauaakaan, kun näin kuvan Vansin Disney-prinsessoilla kuvitetuista tennareista ja tiesin, että minun on sellaiset saatava. Ei mennyt nyt ihan niinkuin Strömsössä.

Elän aikaa, jossa liikun jatkuvasti kahdessa erilaisessa maailmassa. Päivisin minun pitäisi olla vastuullinen aikuinen, olla esimerkkinä. Huolehtia, huolehtia ja taas huolehtia. Työpäivän päätyttyä siirryn takaisin omaan (hipsterihköön) kuplaani. Elän mukana kahvila-ravintolan arjessa ja pääsen mukaan mitä mukavimpiin tapahtumiin. Olen kiinnostunut oluista ja testailen innolla uusia makuja. Olen päässyt kokemaan asioita, joista ilman tätä parisuhdetta olisin jäänyt paitsi. Koen hetkittäin näiden kahden elämän välissä liikkumisen todella raskaaksi. Tuntuu, että olen minä, sellaisena kuin haluan olla, vain työni ulkopuolella.

Kirjassa Nalle Puh ja elämisen taito sanotaan, että on haastavaa elää elämäänsä niin, että velvollisuudet tulee hoidetuiksi huumoria ja hauskuutta unohtamatta. Suorituspaineessa meille jää liian vähän aikaa itsellemme.  Ja toden totta, tältä minusta juuri tuntuu. Jumalauta, kymmenen vuotta hyllyssä lojunut kirjani tietää miltä minusta tuntuu. En halua aikuistua, jos se tarkoittaa luopumista tietyistä asioista. En halua olla kuin Risto Reipas alun lainauksessa, jossa hän tajuaa, ettei voi tehdä jotakin, koska on jonkun ikäinen. En halua kyynistyä ja muuttua ”kyllästyneeksi täysikasvuiseksi”.

valo

Ja hetkittäin, pelästyneenä tajuan, kuinka olen ajatumassa siihen suuntaan. Kuinka töissä kuulen itseni vain valittavan asioista. Kuinka aina välillä mietin, etten voi tehdä jotakin, koska ”olen kohta jo kolmekymmentä” tai koska ”mitä nyt muutkin tästä ajattelevat”. Haluan pitää asioista ja tehdä juttuja, koska ne ovat minusta mukavia, enkä vain siksi, että nyt minun kuuluu näistä asioista tykätä tai koska se nyt vaan olisi järkevä ratkaisu.

Haluan ylpeänä kulkea Disney-prinsessa Vanseissa jos haluan.

Itserakkaudesta

En koskaan ole oikein uskonnut sanontaan: ”Sinun on rakastettava itseäsi, ennenkuin voit rakastaa muita.”. Tai olen vähintään vähätellyt sitä. Koska sitaatit muutenkaan eivät ole minusta koskaan mitenkään tärkeitä tai inspiroivia. Tänä syksynä, ja jo kesälläkin, olen kuitenkin saanut oppia, että siinä todella saattaa olla jotakin perää.

DSC_0010

Olen jo pitkään ollut suhteellisen epävarma itsestäni. Pääsääntöisesti ulkoisesti. Se, mitä näen peilistä, ei ole miellyttänyt minua ja sitä kautta olen kokenut, etten voi toisenkaan mielestä olla viehättävä. En rakasta itseäni, enkä joitakin elämäni osa-alueita. Tämä on hyvin vahvasti vaikuttanut myös läheisiin ihmissuhteisiini.

Mietin paljon, olenko oikeanlainen tyttöystävä, oikeanlainen työntekijä, oikeanlainen ihminen. Täytänkö hyvää elämää elävän ihmisen kriteerit? Haluan tehdä asioita suurimmaksi osaksi siksi, että olen suhteellisen eläväinen ihminen ja tulen hulluksi, jos istun päivä toisensa jälkeen kotona. Ja kovin usein nykyään tulenkin hulluksi, kun en saa seuraa ja päädyn ilta toisensa jälkeen istumaan siinä sohvalla. Mutta teen asioita myös siksi, että luulen, että niin kuuluu tehdä. Yritän kovasti olla jonkunlainen. 

Olen aina elänyt kehuilla ja peilaan omaa onnistumistani aina saamaani palautteeseen. Nyt kun palautetta on tullut vähän, tunnen, etten ole hyvä ja oikeanlainen. Yritän kovemmin. Kun palaute jää edelleen saamatta, vaivun aina vain syvemmälle epäonnistumisen tunteeseen. Olen uskonut pitkään J.M. Barrien lausahdukseen: ”Those who bring sunshine into the lives of others cannot keep it from themselves.”, mutta välillä tuntuu, että vaikka kuinka itse yrittäisi, ei saa itse mitään takaisin. Olen huomannut, että tärkeää olisi oppia tekemään asioita yksin, vielä sellaisia joista nauttii. Koska milloinkaan ei voi luottaa siihen, että ketään toista se kiinnostaisi. Ihan vain ikuisten pettymysten välttämiseksi.

oulu-2

Vaikka liikuntaharrastuksen kautta saavuttaisinkin sen ulkoisen habituksen, jota kaipaan, on jostain löydettävä myös sisäinen tasapaino ja rakkaus omaa itseäni kohtaan. Mistä löytäisin sen? Milloin oppisin olemaan itselleni armollisempi ja rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen?

Mut nielee maa, jos en juokse

Olen nykyään järkyttävän malttamaton yksilö. Ajatukseni ja suunnitelmani juoksevat päässä jo paljon sen hetkisiä hommia edellä. Ensimmäinen työviikko oli aivan yhtä vuoristorataa, jossa juoksin sen minkä kerkesin enkä ehtinyt edes taukoa pitää. Pääsin kotiin kello 16 ja muistin, että olin käynyt viimeksi vessassa aamulla klo 7.

Omistan kaksi kalenteria. Työkalenterini täyttyy kirkuvan värisistä post it -lapuista, jotta pysyn kartalla mitä asioita minulla on vielä hoidettavana. ”Kopioi sille ja sille tunnille ne ja ne paperit.” ”Ilmaisutaidon tunnille ideoita…” Arkikalenteriini kasaan to do-listoja, joihin listaan mitä yksinkertaisimmatkin asiat, kuten ”pese pyykkiä”, ”osta korjausnauha”, ”muista kamera!”.

Säälittävää.unikot

Yhtenä iltana mietin, että pitäisi neuloa. Hetken kuluttua muistin, että kynnet pitäisi lakata. Sitten muistin, että jos lakkaan kynnet, en voi hetkeen edes harkita neulomista. Siivotessani vien jotakin tavaraa paikkaan X, matkalla huomaan toisen asian ja kolmaskin epäkohta osuu silmääni. Lopulta tavara ei koskaan päädy paikkaan X.

Minulla on yhtä aikaa puikoilla kaksi työtä. Huivia tikuttaessani katselin pöydällä olevaa ohjetta ja mietin, että tuokin pitäisi aloittaa. Sitten totesin, että minun on saatava edellinen työ ensin valmiiksi. Jonossa odottaa vaikka kuinka monta kivaa neuleprojektia, jotka vain haluaisin jo puikoille. Olen malttamaton.

käsi

Miten saan karusellin pysähtymään? Miten saan rauhoitettua mieleni, ettei se juoksisi niin paljon edelläni?

Olen tästä kaikesta iltapäivin niin väsynyt, että päiväunia ei voi olla nukkumatta. Toisaalta, en edes harrasta mitään aktiivista ja silti tuntuu todella siltä, että happi loppuu ja vauhtia on aivan liikaa. Aivoni kyllä käyvät kierroksilla.