Ei niin syvällinen ajatus n:o 1

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
(L’élégance du hérisson, 2006. Suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus, 2010.)

40. Kirjassa on lemmikkieläin

image1

On todella hankalaa nyt palata kirjaan, jonka on lukenut lähes kaksi kuukautta sitten. Varsinkin kun sen jälkeen on lukenut yhdeksän muuta kirjaa. Kunpa olisin kirjoittanut kirjasta heti sen luettuani, mutta lainasin sen kollegalleni ja teksti jäi kirjoittamatta.

Kirjassahan ei ole nyt mitään erikoista juonta. Tarinan kertojina vuorottelevat Renée Michel, pariisilaisen talon ovenvartija sekä samassa talossa asuva kaksitoistavuotias Paloma Josse. Renée on sivistynyt ja kultturelli, mutta on koko ikänsä yrittänyt peittää tämän puolen itsestään esittäen yksinkertaista ovenvartijarouvaa. Paloma on myös älykäs ja kokeekin kotona olevansa yksin idioottien ympäröimänä, ja on valmis lopettamaan elämänsä ennen kuin päätyy samanlaiseen porvarilliseen elämään kuin vanhempansa. Molempien elämä muuttuu, kun taloon muuttaa asumaan japanilainen Kakuro Ozu.

Siilin eleganssi on niitä kirjoja, joissa rakastuu tunnelmaan. Ja tunnelma onkin näin useamman kuukauden kirjan lukemisen jälkeen se, minkä muistan. Ja se hetki, kun kirjan lopussa haukon henkeäni ja mietin, että ”Epäreilua! Ei tämän näin pitänyt mennä!

Idealismin kanta on, että me emme voi tietää muuta kuin sen mikä ilmenee tietoisuudellemme, tuolle puolijumalaiselle oliolle, joka kohottaa meidät pelkän eläimenä olemisen yläpuolelle. Me tiedämme maailmasta sen, minkä tietoisuutemme on siitä havainnut ja voi meille kertoa – emme yhtään enempää. (s. 63)

Vaikka kirja onkin ajoittain kovin alleviivaava, on, Renée varsinkin, hahmona erittäin rakastettava. Nainen on älykkäämpi kuin monet talon asukkaat, hän lukee venäläisiä klassikoita ja siteeraa useita filosofeja. Silti hän kuluttaa paljon energiaa siihen, ettei kukaan vain huomaisi hänen lukeneisuuttaan tai sitä, että hän pitää televisiota päällä vain äänen vuoksi. Sen sijaan, 12-vuotiaaseen Palomaan, en saanut luotua suurempaa sidettä. Kuinka monen sen ikäisen mielestä oma perhe on aivan tyhmä ja kukaan ei ymmärrä? Niinpä.

Palaan kuitenkin siihen, että vaikka en tässä hetkessä taas muista kirjasta yksittäisiä kohtauksia tai mieleenpainuvia ajatuksia, jokin kirjassa sai minut rakastamaan sitä. Jokin sen tunnelmassa ja kokonaisuudessa sykähdytti sisuksissani. Palaan tähän kirjaan varmasti uudestaan. Ehkä piankin.

★★★★★

– – – –

Briefly in English: The atmosphere made me love The Elegance of the Hedgehog.  Though after two months I cannot recall actual happenings in the book, I can remember the feeling I had when reading it. The protagonist, Renée Michel, is a heart-warmingly lovely character to whom you would’ve wanted the best. I bet I will read this book again. Maybe sooner than later. 

 

Mainokset

kuunvana rantaan asti

Tove Jansson: Kesäkirja
(Sommarboken, 1972. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY, 2014.)

23. Kirjassa on mukana meri

image

Janssonin novellikokoelman luettuani sain tutultani vinkin Kesäkirjasta. Minun ei tarvinut varausjonossa turhan kauaa odotellakaan. Kaipasin edellisen turhuuskirjan jälkeen jotakin luettavaa, josta todella pitäisin ja toivoin vain parasta kun kirjaan tartuin. Lukuhaasteeni edistymisen kannalta oli hyvä myös lukea väliin joku hieman ohuempi kirja.

Kesäkirja kertoo Suomenlahden-saarella kesiään viettävistä Sophia-tytöstä, hänen isästään ja isoäidistään. Kirjan ohuus hämää. Vaikka kirja kertookin kesästä, on jokainen luku myös jollain tavalla oma tarinansa. Luvut ovat lyhyitä ja kirja ohut, mutta sisältöä on kuitenkin niin paljon, että kirjaa ei vain voi hotkia. Mutta, mistä eniten Toven kerronnassa pidän, on kuvaus.

Johtuneeko Toven kuvittajaminästä, mutta hänen kuvauksensa on todella rikasta. Minkä jo novellikokoelmaa lukiessani huomasin, toistui myös Kesäkirjassa. Tekstiä lukee kaikilla aisteillaan. Sen lisäksi, että Tove kuvaa yksityiskohtaisen tarkasti kaiken, minkä lukija voisi nähdä, on lukijan helppo kuvitella miltä asiat tuntuvat tai tuoksuvat.

Villatakinhihan, hatun ja valkoisten kaislojen välistä hän näki kolmion taivasta, merta ja hiekkaa, aivan pienen kolmion verran. Hiekassa hänen lähellään seisoi kuiva heinänkorsi, ja sen sahalaitaisten lehtien välissä oli jonkin vesilinnun untuva. Hän tutki tarkalleen sen rakenteen. Keskellä jäykkä valkoinen ruoto, ympärillä untuvaa, vaaleanruskeaa ja kevyempää kuin ilma, se tummeni ja alkoi kiiltää kärkeä kohti, joka päättyi pieneen, mutta hilpeään kaareen. Untuvaa liikutteli ilmavirta, jota hän ei pystynyt tuntemaan. (s. 17)

Isää ei juurikaan saarella näy, hän vilahtaa kertomuksessa vain sivulauseissa. Isoäiti sen sijaan on vanha, jo yli kahdeksankymmenen Sophien ollessa vain kuusivuotias. Näiden kahden naisen suhde on hieno. Isoäiti jaksaa opettaa Sophieta, vaikka hänen oma väsymyksensä elämään lisääntyy luku luvulta. Sophie taas käyttäytyy isoäitiään kohtaan loppua kohti kurjemmin, koska isoäiti ei jaksa touhuta hänen kanssaan aivan samalla intensiteetillä kuin joskus.

Kirjan lopetus on myös vaikuttava. Se on kaunis, eikä se paljasta mitään liikaa vaan jättää sen sijaan asioita lukijan oman tulkinnan varaan. Upea teos.

★★★★★

– – – –

Briefly in English: Jansson’s way to depict things is fabulous. I just adore the way she tells a very detailed story leaving also room for the reader’s own imagination. Though the book is very thin, every chapter has a story of its own so you cannot rush the reading process. You just have to absorb every possible detail and hint you’re getting on the way. 

Osasinhan uida.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
(The Museum of Extraordinary Things, 2014. Suom. Raimo Salminen. Gummerus, 2015.)

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Olin taas kerran käymässä kirjastossa ja taisin tarttua tähän kirjaan, koska sen kansi vaikutti minusta viehättävältä. Tutkiskelin sen takakansitekstiä ja mietin, että nyt on kyllä kaikki tähdet oikeilla paikoillaan. Tapahtumapaikka ja -aika huusivat onnistumista. Voiko 1900-luvun alun New Yorkiin sijoittuvalla kirjalla epäonnistua? Todistin sen juuri. Kyllä voi.

Tarinassa, noin niinkuin synopsiksen perusteella, pitäisi olla kaikki kohdallaan. Tarina tytöstä, joka elää alistettuna isänsä kanssa New Yorkin Coney Islandilla museossa, joka on täynnä outouksia, ja joka yrittää löytää epänormaalina luontokappaleena paikkansa muuttuvassa maailmassa. Silti koko lukukokemuksen ajan, minusta tuntui, etten saa mistään oikein kiinni. Tarina ei imaissut minua mukaansa ja sen hahmot vaikuttivat heppoisilta ja etäisiltä.

”Et tiedä minusta mitään, joten älä teeskentele muuta.” (s. 278)

Hetkittäin vaikutti, ettei kirja itsekään tiedä mikä se oikein halusi olla. Se oli tarina siitä, kuinka oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Se oli tarina tasa-arvosta. Se oli tarina työväenluokasta ja työväenliikkeestä. Se oli tarina naisen asemasta ja kohtelusta tehdastyöläisenä tai elämänkumppanina. Se oli tarina eläinten kaltoinkohtelusta. Se oli murhamysteeri. Se oli tarina rakkaudesta ja toisen luottamuksen voittamisesta. Se oli tarina Dreamlandin huvipuiston tuhosta ja Triangle Shirtwaist Factoryn tulipalosta, jotka tapahtuivat oikeastikin vuonna 1911.

Sen sijaan, että olisin tuntenut ihastusta, valaistumista tai suurta rakkautta kirjaa kohtaan, monet asiat lähinnä ärsyttivät. Tunsin itseni myös petetyksi. Tarina lupasi niin paljon ja otti minulta aikaa, mutta ei antanut kuitenkaan yhtään mitään takaisin. Hetkittäin mietin, että miksi edes luen tätä kirjaa. Mutta koska joku tarinassa piti minua hyppysissään, vaikutti se antamieni tähtien määrään.

★★☆☆☆

– – – –

Briefly in English: I really don’t know what this book was actually about. It tried to be a story about finding your place in the world. A story about love. A murder mystery. A story about labour movement and feminism. I think it tried to be too much and achieved nothing. Still, something made me finish it. Hence, two stars.

Olenhan pelkkä – konstikas taiteilija

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
(Bulevarden och andra texter, 2017. Toim. & suom. Sirke Happonen. Tammi, 2017.)

25. Novellikokoelma

image.jpg

En ole koskaan oikein lukenut novelleja. Lukiossa luin jonkun novellikokoelman johonkin tehtävään. Kokoelmassa oli nuorille sopivia novelleja. Niissä esiintyi paljon ahdistuneita nuoria enkä kokenut samaistuvani heihin kovinkaan hyvin.

Näin Goodreadsissa jonkun lukevan tätä kyseistä kirjaa ja mietin itsekseni, että ”tuossapa hyvä novellikokoelma tähän haasteeseen”. Olen myös pitkään halunnut tutustua Tove Janssonin muuhunkin tuotantoon kuin Muumeihin. Niitäkään en muista lukeneeni koskaan kunnolla, vaikka lapsena tv-sarjaa (japanilaista!) tulikin tillitettyä. Kuinkas kävikään, seuraavan kerran, kun menin kirjastoon, oli tämä kirja hyllyssä ja lainasin sen mukaani heti.

Pidin novelleista hurjasti. Minua aivan harmittaa, että joudun palauttamaan kirjan kirjastoon, koska haluaisin omistaa sen. Näin voisin palata teksteihin aina kun haluaisin. Novelleja olisi helpompi lukea uudestaan, koska ne ovat lyhyempiä. Erityisesti minua viehättivät novellit Bulevardi, Kirje, Vuokrataan huone, Viulu sekä Epähemulimainen tarina. 

Silloin tapahtui se siunattu asia, että herrä Vöpel muisti ne suurenmoiset sointuvirrat, jotka kerran olivat kohottaneet hänet kuninkaaksi. Ne soivat hänen päässään koko kotimatkan eivätkä hetkeksikään vaienneet. (s. 61)

Minusta Toven kieli on kaunista. Vaikka nämä tekstit ovat luonnollisesti käännöksiä, on kieli soljuvaa ja elävää. Tekstiä lukee kaikilla aisteillaan. Novelleissa oli aistittavissa myös mennyt aika, ne ovat oman aikansa kuvia. Koin jopa surullisena sen, että maailma sellaisena kuin Tove on sen nuorena kokenut, on kadonnut. Tilalla on somea, teknologiaa ja kiirettä.

Kirjassa oli myös jälkisanat, jotka oli kirjoittanut kirjan toimittanut ja suomentanut Sirke Happonen. Jälkisanoista oli mukava lukea kuinka linkittyneitä Toven omaan elämään kaikki kirjan novellit olivat. Pariisin opiskeluvuodet, omat lapsuuden kesät saaristossa ja kokemukset asuntovuokrauksesta ovat toimineet inspiraationa Toven novelleille. Kirjassa oli myös paljon Toven tekemiä kuvituksia muiden kirjailijoiden novelleihin. Tove on aloittanut kuvitustyönsä todella aikaisin, jo 13-14-vuotiaana, äitinsä jalanjäljissä.

Novellikokoelma oli minusta viehättävä, vaikka muutamasta en niinkään pitänyt. Kirjaa oli helppo lukea myös bussissa ja luinkin noin kaksi novellia yhdensuuntaisella matkallani töihin tai takaisin. Novellit olivat hauskoja, surullisia, kaupunkilaisia, saaristolaisia, suomalaisia, eurooppalaisia. Eihän tästä voinut olla tykkäämättä.

Tove on niin paljon muutakin kuin muumit.

★★★★★

– – – –

Briefly in English: A collection of unpublished short stories written by Tove Jansson, mostly famous for her Moomin characters and stories. Stories are inspired by Tove’s own experiences. They’re fun, sad, Finnish, European and they depict life in the cities, in the Finnish archipelago and in the countryside. I know so little about Tove and it was great to realise that she’s so much more than the Moomins. 

 

Homo homini Deus est.

A.S. Byatt: Ragnarök – jumalten tuho
(Ragnarok. The End of Gods, 2011. Suom. Titia Schuurman. Tammi, 2013.)

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

1524309003270.jpg

Kirjan oli kai tarkoitus olla uudelleentulkinta vanhoista pohjoismaisista jumaltaruista, mutta Ragnarök – jumalten tuho ei mielestäni noussut mitenkään uudelle tasolle. Kirjan kertoja on laiha lapsi ja tapahtumat sijoittuvat toisen maailman sodan vuosiin. Lapsesta ei kerrota nimeä eikä sukupuolta.

On ehkä liioittelua puhua kirjan tapahtumista, kuten äsken tein. Laihalla lapsella on kaksi tärkeää kirjaa, Asgård ja jumalat sekä John Bunyanin Kristityn vaellus. Tässä kirjassa kuitenkin kerrotaan enemmän nimenomaan siitä, mitä jumaltaruissa tapahtuu. Välillä hypätään laihan lapsen elämään, kuin muistaen, että ”ai niin, tämä kirja oli siitä lapsesta eikä minun pitänyt vain uudelleenkirjoittaa näitä jumaltaruja.”

Vaikka kirja koostui pääosin jumaltaruista, oli niissä kuitenkin häivähdys laihaa lasta. Niitä luki ehkä itsekin enemmän lapsen näkökulmasta. Byatt on mahdollisesti kirjoittanutkin ne niin, kuin lapsi ne lukisi. Jumaltarut oli laitettu selkeään muotoon, sellaiseksi, että lapsikin ne ymmärtäisi.

Loppujen lopuksi maailma tuhoutuu siksi, että liiankin inhimilliset jumalat kaikkine armeijoineen ja kärhämineen sen enempää kuin tulinen ajattelijakaan eivät osaa pelastaa sitä. (s. 148)

Kirjan lopussa oli Byattin oma puheenvuoro, hänen ajatuksiaan myyteistä. Se jollakin tasolla selvensi niitä motiiveja, joita hänellä oli kirjan kirjoittamiseen ollut. Lopussa sanotaankin, että kirja ei kerro laihasta lapsesta vaan lapsen tavasta suhteuttaa Asgårdin ja Kristityn vaelluksen maailmat omaan maailmaansa. Byattin loppukaneetit olivatkin itselle kirjan parasta antia. Teoksena muuten, Ragnarök oli minusta vähän mitäänsanomaton.

Pohjoismaiset jumalat ovat inhimillisiä; rajallisia ja tyhmiäkin. Asgårdin jumalat tiesivät aina Ragnarökin joskus tulevan. Se oli heidän kohtalokseen kauan sitten kirjoitettu. Ja vaikka se olivat jumalia, ei heillä ollut taitoa sen perumiseksi. Ihminen kuluttaa maapalloa yli omien varojensa. Vaikka meilläkin on tieto, ettei näin voi jatkua, on meidän vaikea muuttaa tapoja, joihin olemme tottuneet. Luopua asioista, joita olemme saavuttaneet ja jotka kuvitellaan hyvinvoinnin mittareiksi.

Olemmeko keskellä omaa Ragnarökiämme vai onko asioille vielä tehtävissä jotakin?

★★☆☆☆

– – – –

Briefly in English: I thought I was going to read an allegory of Ragnarök, a story that would be influenced by the Nordic sagas. To my disappointment, the book told the sagas as they are just adding a protagonist, a skinny child, to the story. In my opinion, Byatt’s own prologue was the best part of the book. Her words made me think are we in the middle of humankind’s own Ragnarök and is there something we can still do about it. 

karu pihani on puhjennut kukkatarhaksi

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
(The Ministry of Utmost Happiness, 2017Suom. Hanna Tarkka. Otava, 2017.)

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

1524155559529.jpg

Äärimmäisen onnen ministeriö on lukupiirimme huhtikuun kirja. Sen varausjonot ovat tähtitieteellisen pitkät, mutta onneksi on ihania työkavereita, joiden kirjoja saa lainata. Edellisessä lukupiirimme tapaamisessa kirjaa meille ehdottanut varoitti meitä. ”Siinä ei sitten ole mitään juonta.” Itse en nähnyt asiaa aivan noin.

Kyllä kirjassa on minusta juoni, tai ainakin tarina, vaikkakin hieman pirstaleinen. Kirja on jaettu kahteen osaan. Alussa tarinaa vie eteenpäin Anjum, miehen ruumiiseen syntynyt nainen. Anjumin tarina oli mielestäni mukaansatempaava. Kirja vei minut Delhin kaduille, maailmoihin, joista en tiennyt ja joissa en varmasti koskaan tulisi käymään.

Kirjassa käsiteltiin useitakin yhteiskunnallisia epäkohtia ja yksi oli Anjumin kaltaisten miesten kohtalo. Näitä miehiä kutsutaan nimellä hijra. Anjum eli vuosia miehenä, kunnes muutti asumaan kaltaistensa joukkoon Kwabgahiin – Haaveiden taloon – ja pääsi elämään omana itsenään. Useille hijroille riittää pukeutuminen naisen vaatteisiin, mutta kirjassa Anjum käy läpi myös kalliin sukupuolenvaihdosleikkauksen.

Kirjan toisessa puoliskossa hypätään Kashmiriin ja sen sodan runtelemaan maailmaan. Tässä heti toinen yhteiskunnallinen epäkohta. Minun piti aivan googlettaa, että minkälaisesta konfliktista on kyse, vaikka Kashmir sanana kuulosti tutulta muustakin kuin villayhteydestä. Hindujen ja muslimien yhteenotot Kashmirissa ovat alkaneet jo Intian itsenäistyttyä vuonna 1947. Intialle kuuluvalla alueella asuu eniten hinduja, mutta alue on kuitenkin muslimienemmistöinen. Muslimit olisivat halunneet osaksi Pakistania ja hindut osaksi Intiaa. 1980-luvun jälkeen Kashmirissa on kuollut kymmeniätuhansia ihmisiä.

En osaa sanoa, onko kirjassa juuri joku tietty konflikti päällä, mutta asiaa käsitellään neljän vanhan ystävän kautta. Lukeminen alkoi tässä tarinoiden taitteessa hieman hidastua. Alkuosa kiinnosti minua enemmän. Sain kuitenkin juonesta taas kiinni ja lukeminen helpottui. Tarinan tämän puolen aloittaa Biplab, joka tunnetaan myöhemmin nimellä Garson Hobart. Hänen nuoruutensa teatteriporukkansa jäsenet Naga, Tilo ja Musa tuovat omat juonteensa kirjaan. Kirjan lopussa Anjumin ja hänen ystäviensä tarina yhdistyy Tilon tarinaan.

Hänen oma ihonsa oli alabasterin sävyä. Hänen miehensä, vaikka oli tamili, oli bramiinikastia ja vain aavistuksen häntä tummempi. Satuin ohimennen kuulemaan hänen pienen lapsenlapsensa, tyttärentyttären kysyvän:
”Nani, onko hän nekru?”
”Ei tietenkään, kulta, älä höpsöttele. Ja kulta, nykyään ei enää sanota nekru. Se on ruma sana. Me sanomme neekeri.” (s. 206)

Intiassa elää aivan tolkuton määrä ihmisiä ja on minusta kaikessa äärimmäisyydessään sekä kiehtova että ahdistava. Luulisi, että sen kaltaisessa maassa erilaisuus ei olisi enää mikään ihme. Mutta näin ei näköjään ole. Maassa elää hirvittävän rikkaita ja todella köyhiä ihmisiä. Ihmiset voivat kylpeä likaisissa vesissä, joissa eläimet ja jätteet uivat sulassa sovussa. Uutena asiana minulle nousi esille kastijärjestelmän ja jopa ihonvärin vaikutus. Myös Intiassa joku voi olla liian vaalea tai liian tumma.

Kirjan alkupuolessa minua ihastutti se ajatus, että vaikka hijrat olivat yhteiskunnan hylkäämiä ja saivat kuulla mitä ilkeimpiä huuteluita kaduilla, he olivat yhdessä onnellisia ja saivat omassa yhteisössään elää elämää, josta nauttivat eniten. Myös Anjumin hautausmaalle perustama ”hotelli” luo samanlaisen vaikutelman. Vaikka sen asukkaat ovat kaikki erilaisia, he arvostavat toisiaan ja  elävät sopusoinnussa.

★★★★★

– – – –

Briefly in English: Two stories bound together. The book takes us from the streets of Delhi and house of hijras to the war-torn valleys of Kashmir. The reading was also a very educational experience. I learned about the Indian culture. It was somewhat shocking that in a country with billions of people some can be still considered different. Even in India, someone can be either too dark or too light skinned. But in the end, the poor were the happiest.

Keskeyttäkää minut

Maija Muinonen: Mustat paperit
(Teos, 2013)

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

1522933602468.jpg

Olen Helmet-lukuhaasteen myötä lukenut enemmän suomalaista kirjallisuutta kuin aikoihin. Minun on kieltämättä ollut hankala asennoitua suomalaiseen kirjallisuuteen, niinkuin suomalaisiin elokuviinkin. Mustat paperit oli poikkeuksellinen kirja. Sen kielestä ei missään vaiheessa aavistanut sen olevan alkuperältään suomalainen. Onnellisena monesti unohdinkin tämän ja luulin lukevani alkuperältään ranskalaista kirjaa. Kielenkäytössä oli paljon samaa kuin esimerkiksi Siilin eleganssissa.

Tämä viehätti minua suuresti. Kirjan epäsuomalaisuutta korostaa luonnollisesti myös ulkomaalainen henkilögalleria ja tapahtumapaikka. Tai ei tuota nyt voi henkilögalleriaksi sanoa. Kirjan kertoja on kirjan ainoa hahmo, joka toki tarinan aikana mainitsee useita nimiä. Siksi uskalsin laskea kirjan kategoriaan kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. 

Monologiansa kirjassa pitää Ann Miel, englanninopettaja ja pienen Luc-pojan äiti. Tarina koostuu Annin kirjoittamista kirjeistä. Ann on sairas ja päättänyt kuolla ja ennen sitä kirjoittaa kirjeen kaikille läheisilleen ja muille epämääräisille hahmoille elämässään. Kirjeissä hän kirjoittaa valmiiksi läheistensä, erityisesti Lucin, tulevaisuuden. Ann yrittää viimeisillä hetkillään vaikuttaa tulevaisuuteen, johon hänellä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa.

Minä kuolen huomenna, ennekuin menetän voimani tehdä sen kauniisti. Kuolen heinäkuisena päivänä, niin en kuole pimeässä tyhjässä kaupungissa. Minä muutin asumaan tänne, sillä halusin lapselleni idyllisen kotikaupungin, ja itselleni idyllisen ruumiin, päivittyneen ja lämpimän. (s. 95)

Kirja oli minusta jollakin käsittämättömällä tavalla vaikuttava. Annin epätoivoinen yritys kirjoittaa tulevaisuutta oli minusta äärimmäisen surullista. Vaikka hän oli päättänyt, että kuolee, ennenkuin Lucin tarvitsee nähdä häntä liian sairaana, oli irti päästäminen hänelle hankalaa. Käsittämätöntä minusta oli se, että vaikka Ann kirjoitti pääsääntöisesti kaikille kauniisti, Rosa-taloudenhoitajalle suunnatut kirjeet muuttuvat kirjan edetessä halveksiviksi ja ilkeiksi kuin katkeruus olisi täyttänyt Annin sydämen.

Loppua kohti kirjeet käyvät yhä riipaisevimmiksi ja Ann kirjoittaa itsestään ulos kaiken minkä ehtii, jolloin viimeiset tekstit ovat aikalailla pelkkää ajatuksenjuoksua. Pidin kirjasta todella ja vaikka kello oli paljon, minun oli pakko lukea jäljellä ollut yli puolikas kirjaa kerralla.

Rakastin.

★★★★★

– – – –

Briefly in English: I very muched loved this un-Finnish book. It consists of letters written by Ann Miel, a woman who has decided to die the next day. The book is all Ann’s monologue. During her last hours she’s trying to write the future of her loved ones. The future, on which she cannot really have any kind of influence. The letters are tragic and sad. The last will and testament of a dying woman.