Nimeni on Sarah

Kirja makasi yöpöydälläni vuoden päivät. Olin lukenut neljä edellistä kirjaani iPadilta ja tuli sellainen olo, että haluan lukea kirjan, jossa voin oikeasti käännellä sivuja ja seurata lukemiseni edistymistä. Näin ollen tartuin tähän kirjaan. Ja voi että millaiseen tarinaan hyppäsinkin mukaan. Kirja oli puoleenväliin kaksiosainen, ja siinä vuorotteli kaksi tarinaa Pariisista, vuodelta 1942 ja vuodelta 2002, aina siihen asti kunnes tarinat lopulta yhdistyivät.

sarah

Vaikka kirja olikin fiktiivinen, oli sen taustatarina aivan totisinta totta. 16. ja 17. heinäkuuta 1942 miehitetyssä Pariisissa, ranskalaiset poliisit keräsivät saksalaisten käskystä juutalaisia perheitä Vélodrome d’Hiver’ille. Velodromi oli kuuma paikka, ruokaa ja vettä ei ollut tarpeeksi, jos ollenkaan, eikä velodromin saniteettitiloja oltu mitoitettu sellaiselle määrälle ihmisiä. Perheet olivat osanneet jo pelätä tällaisia puhdistuksia ja perheiden miehet menivät yleensä yöksi piiloon. Velodromille kerättiinkin juuri tästä syystä enemmän naisia ja lapsia, koska he olivat kodeissaan eivätkä osanneet pelätä joutuvansa vangiksi.

Velodromilta ihmisiä vietiin Drancyn, Pithiviersin ja Beaune-la-Rolanden leireille ja sieltä eteenpäin Auschwitziin. Lapset ja vanhemmat erotettiin väkivalloin toisistaan ja isät ja äidit lähetettiin ensimmäisenä Puolaan. Lapsia ei ollut alunperin tarkoitus kaasuttaa, mutta myöhemmin saksalaiset antoivat käskyn heidänkin kuljettamisekseen Auschwitziin.

Toinen tarina kertoo Pariisissa jo yli 20 vuotta asuneesta amerikkalaisesta toimittajasta, Julia Jarmondista, joka on töissä englanninkielisessä Seine Scenes-lehdessä. Julia alkaa tutkia lehteen Vel d’Hivin tapahtumia, koska tapahtumista tuli vuonna 2002 kuluneeksi 60 vuotta. Tarinat alkavat pikkuhiljaa kietoutua toisiinsa ja Julia kohtaa paljon vastustusta oman perheensä ja sukunsa puolelta.

Teksti oli jaoteltu kursiivilla painettuihin vanhoihin osuuksiin ja tavallisella tekstillä painettuihin nykyajan osuuksiin. Pätkät olivat lyhyitä, parin sivun mittaisia, ja tarinaa oli helppo lukea. Inhoan kirjoja, joissa luvut ovat kymmenien sivujen mittaisia, koska kun luen, en tykkää jättää lukua kesken. Jos luku on lyhyt, lukeminen etenee minusta jouhevammin ja kirjanmerkki on helpompi myös laittaa kirjan väliin. Noin puolessa välissä kursiiviluvut loppuivat ja tarina jatkui vain nykyajassa. Kirja oli kirjoitettu myös hienosti niin, että tahti todella kiihtyi loppua kohti ja se oli vain ahmittava kunnes sivut loppuivat kesken.

Kirjaa oli hyvin ristiriitaista lukea. Toisaalta lukeminen oli aivan kamalaa ja pidättelin kyyneliä moneen kertaa, mutta en silti voinut laskea kirjaa käsistäni. Välillä laitoin kannet kiinni ja vain hengittelin rauhallisesti, kunnes taas jatkoin. Mitä lähemmäs loppua pääsin, sitä enemmän ahmin tarinaa ja halusin tietää mitä lopulta tapahtuu. Koin hirvittäväksi sen, etten ollut tiennyt tällaisesta tapahtumasta mitään ja olin todella surullinen kaikkien niiden ihmiskohtaloiden puolesta. Silti välillä piti toppuutella itseään ja miettiä, että tarina on kuitenkin fiktiivinen, eikä tätä Sarahia ollut ja hänen tragediaansa oikeasti tapahtunut. Mutta olisi voinut.

Kirja on aiemmin julkaistu nimellä Avain ja siitä on tehty myös vuonna 2010 elokuva, jossa Juliaa näyttelee Kristin Scott Thomas.

– – – –

In English: What a breathtaking book. Strongly recommend to read it, in case you already haven’t. 

★★★★★

Tyttö, joka ei koskaan syö

Olen hullaantunut.

Jo jonkin aikaa sitten ostin Elisa Kirjasta kolme ensimmäistä Flavia de Luce -sarjan osaa; Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä sekä Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Ne odottivat pädilläni, kunnes kerran junassa kaipasin jotakin luettavaa. Avasin pädin ja ensimmäisen osan ensimmäisistä lauseista asti olin myyty. Olen lukenut nyt kaksi ensimmäistä osaa ja aloittanut kolmatta.

Sarjassa hypätään 1950-luvun englantilaiseen pikkukylään (täydellistä minulle). Buckshaw-nimisessä herraskartanossa kylän ulkopuolella asuu de Lucen perhe, isä Haviland ja hänen kolme tytärtään, Ophelia, Daphne ja Flavia. Flavia on joukon nuorimmainen, 11-vuotias, ja hän joutuu alituiseen sisartensa kiusaamaksi. Tyttöjen äiti, Harriet, on kuollut Flavian ollessa vauva ja isommat siskot väittävät Flavian olevan joko vaihdokki tai köyhäintalosta haettu, muttei perheen oikea lapsi. Välillä se sulkevat Flavian kellariin ja ”kiduttavat” häntä. Isä on intohimoinen filatelisti ja on kiinnostunut enemmän postimerkkikokoelmastaan kuin tyttäristään, joten hän on autuaan tietämätön tyttöjen ristiriidoista.

flaviadeluce

Flavia on pikkuvanha, hieman modernikin tyttö, joka on hyvin erilainen kuin isosiskonsa. Ophelia on perinteinen tyttö ja on kiinnostunut kauneuteen liittyvistä asioista sekä miesten hurmaamisesta, Daphne sen sijaan uppoutuu kirjoihinsa. Flavia viettää paljon aikaansa kartanon itäsiivessä vanhassa Tar-enon laboratoriossa. Hän on erittäin kiinnostunut kemiasta ja kirjan parhainta antia onkin Flavian selitykset kemiallisista reaktioista sekä tekemistään kokeista.

Jokaisessa kirjassa on, ainakin tähän asti, tapahtunut jokin kuolemantapaus. Jotenkin Flavia on mukana jokaisessa tapauksessa, ja auttamassa komisario Hewittiä niiden selvittämisessä. Flavia ajelee ympäri kylää Gladysiksi nimetyn polkupyöränsä kanssa haastattelemassa ihmisiä. Flavialla on kyky saada ihmisten kertomaan hänelle asioita, joita he eivät poliisille kerro. Peruspoirotmaiseen tapaan, lopussa Flavia kertoo oman teoriansa poliiseille heidän ihmetellessään, miten hän on kaiken yksin selvittänyt.

flaviadeluce-2

Kirjoissa ei ole mitään erityisen syvällistä. Mutta tällaista kirjallisuutta hainkin istuessani junassa. Kirjaa, jonka maailmaan on helppo uppotua. Kirjoissa on paljon toistoa, kun jokaisessa kirjassa pitää jollakin tapaa kerrata perhesuhteet ja hahmojen ominaisuudet. Jos joku muistaa joskus nuorena lukeneensa Sweet Valley High -sarjaa, niin tietää mitä tarkoittaa toisto. Tässä ei kertaaminen ole aivan yhtä silmiinpistävää, hieman ärsyttävää vain, kun lukee jo kolmatta kirjaa.

Flavia de Luce ei myöskään koskaan syö.

Ilta on julma

julma

Alkuasetelma oli makuuni täydellinen. Tiivistunnelmainen trilleri, jonka tapahtumapaikka on rakastamani Lontoo. Tuntuu karulta sanoa, mutta siihen se sitten jäikin.

Neljä ystävystä, Robert, Elise, Mikko ja Veera, tapaavat vuosien jälkeen Robertin ja Elisen luona Lontoon Shardissa (Länsi-Euroopan korkeimmassa rakennuksessa) illalliskutsujen merkeissä. Robert on nopeasti rikastunut business-mies ja Elise hänen alkoholihuuruinen trophy-vaimonsa. Heidän täydellinen vastakohtaparinsa on sairaanhoitaja Veera ja hänen miehensä Mikko, korkeamoraalinen toimittaja. Mikko ja Robert ovat vanhoja koulukavereita. Tarinan edetessä jokainen henkilö linkittyy toisiinsa jollakin tavalla historiansa kautta. Illalliskutsuista muodostuu epämääräisten tapahtumien jälkeen henkiinjäämistaistelu. Kaikilla olisi motiivi tappaa toisensa, mutta kuka siinä onnistuu, jääköön vielä salaisuudeksi. Jokainen hahmoista toimii kirjassa kertojana vuorotellen aina yhden luvun verran.

Olin ymmärtänyt, että kirjaa oli kehuttu. Että se olisi lukemisen arvoinen. Jouduin kuitenkin pettymään. Hahmot jäivät etäisiksi ja tarina tuntui jotenkin venytetyltä. Olisin halunnut olla edes jonkun hahmon puolella, mutta vaikka kuinka yritin, en voi sanoa pitäneeni heistä kenestäkään. Heidän ajatuksensa, ja he hahmoinakin, tuntuivat mitäänsanomattomilta ja yksinkertaisilta. Lopun ratkaisuissa Mikko kuitenkin keräsi eniten sympatiapisteitä, jos se hänen kunniakseen on lausuttava.

Vaikka tarinaa kehitettiin ja jännitystä tiivistettiin loppua kohti ihan esimerkillisesti, oli tarina minulle tyhjänpäiväinen. Tuntuu aina niin karulta lukea kirjaa ja saada matkalla todeta, ettei kirjalla ole minulle mitään merkitystä. Ettei kirja herätä minussa mitään tunteita. Lähtökohdat olivat täydelliset. Mutta ei, niin ei.

Annoin suomalaiselle kirjallisuudelle mahdollisuuden, ja se munasi taas. Jos jotakin arvoa teokselle haluaa hakea, meni se mielekkäänä kesäkirjana. Teoksena, jota lukiessa ei tarvitse miettiä mitään liian vaikeita.

★★☆☆☆

Etta ja Otto ja Russell ja James

eorjLukiessani tätä kirjaa, päässäni suhasi paljon ajatuksia. Olin odottanut kirjan lukemista jo pitkään ja silti en ollut varma mitä siitä lopulta ajattelin. Emma Hooperin esikoisteoksen alussa 83-vuotias Etta Gloria Kinnick päättää lähteä kävelemään veden äärelle, koska ei milloinkaan ole nähnyt merta. Harmi vain, että matkaa on 3200 kilometriä.

Tarina sijoittuu nykyajan Kanadaan, jota säestää pätkät toisen maailmansodan ajoilta Etan, Oton ja Russellin nuoruusvuosilta. He kolme asuivat samassa kylässä ja Etta oli poikien opettaja. Otto kuitenkin värväytyi sotaan ja Etta jäi Russellin kanssa odottelemaan kotikylään sodan loppumista. Heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen, mutta kirjailija ei kuitenkaan kerro suoraan, mitä kenenkin välillä oli. Lukija voi itsekin pohtia, että kuka lopulta rakasti ja ketä.

Kirjan nimessä ovat kyllä henkilöt siinä järjestyksessä, jossa ne kirjassa eniten esiintyvät. Tarina on minusta eniten Etan ja Oton tarina, jossa välillä vilahtelee Russell ja James. Etan ja Oton tarina on eriskummallinen eikä syitä, miten he ovat lopulta päätyneet naimisiin, ei tarinassa kerrota. Siihen liittyy myös erikoinen suhtautuminen, joka Otolla on vaimonsa katoamiseen. Kun Russell tulee takomaan Oton ovea, jotta he lähtisivät etsimään Ettaa, Otto toteaa kylmänrauhallisesti: ”Kuule Russell, Etta ei halua sitä.” Ehkä Otto tietää jo, mitä on tulossa.

Kirjan aikana ei alleviivata liikaa asioita, vaan lukijan omalle tulkinnalle jätetään tilaa. Erilaisia vihjeitä on kyllä paljon ja lukija varmasti tekee oikeat päätelmänsä. Vaikka taiteessa usein puhutaankin siitä, ettei mikään tulkinta ole välttämättä väärä, itse välillä pidän myös siitä, että saan varmuuden tulkinnoilleni.

Kirja tuntui hetkittäin ohikiitävältä junalta, josta yritti saada mahdollisimman paljon irti, ennenkuin se on mennyt ohi. Se oli helppolukuinen, ja luinkin sitä välillä sellaisella tahdilla, että itseäkin hengästytti. Kun kirja lopulta tuli päätökseensä, tuli sellainen olo, että mitä sitä tulikaan juuri luettua. Lopussa tahti vielä tiivistyi entisestään kuin kiihtyvä rumpusoolo. Kirja oli jollakin tavalla kuin laulu, joka oli jaettu säkeistöihin ja kertosäkeisiin, välikkeisiin ja lopun huipennukseen.

Tarina oli kaunis. Ja allekirjoitan täysin Library Journal -lehden arvion, joka kirjan takakannesta löytyy. Kirja todella oli unenomainen ja se tunnelma jäi viipyilemään kauan sen jälkeen kun viimeinen sivu oli käännetty. Pitkästä aikaa kirja, joka todella on vielä monta päivää sen jälkeen, kun olen sen lukenut, herättänyt minussa pohdintoja sen sisällöstä.

★★★★☆

Kuu kirjasta kesään

Kirjat ja lukeminen ovat vahvasti kuuluneet lapsuuden kesiini. Kesälomani alakouluikäisenä kuluivat paljolti nenä kirjassa kiinni istuessa ja kesässä meni parhaimmillaan lähemmäs kolmisenkymmentä kirjaa. Kävin kirjastossa vähintään joka toinen päivä. Kirjat, joita luin lapsena, olivat usein johonkin sarjaan kuuluvia. Neiti Etsivä-, Sweet Valley High- ja Babysitter’s Club -sarjojen kirjoja luin eniten. Teini-iässä ja myöhemmin maku muuttui, kirjat paksunivat ja lukutahti hidastui.

kirjakesään

Sitten tapahtui yliopisto. Meni vuosia, että luin yhden, kaksi kirjaa vuodessa. Ostin kirjoja, mutta ne jäivät lukemattomina hyllyyni. Luulin jo, että olin menettänyt pelin. Valmistumisen jälkeen minun oli opeteltava lukemaan uudestaan.

Kun muutin Ouluun, yksi ensimmäisistä asioista, jonka hankin, oli kirjastokortti. Vaikka ostan edelleenkin suhteellisen paljon kirjoja lukutahtiini nähden, rakastan kirjastoja. Kirjastot ovat minusta yksi Suomen tärkeimmistä kuntien ylläpitämistä palveluista. Jos minun lapsuudessani ei olisi ollut kirjastoa, en olisi varmasti voinut lukea niin paljon.

kirjakesään-2

Tavallisten kirjojen lisäksi, olen tänä kesänä oppinut lukemaan myös e-kirjoja. Latasin pädille Elisa Kirja -sovelluksen ja ostin sieltä heti Haruki Murakamin 1Q84 (osat 1&2)-teoksen. Olen halunnut lukea kirjan jo pitkään, mutta järkälemäistä kirjaa on hankala lukea ja kieltämättä harvemmin ostan täysihintaisia kirjoja. Nyt 1Q84 maksoi pikkuisen alta kympin ja on hieman helpommin käsiteltävissä sähköisessä muodossa. Elisa Kirjassa on myös vanhoja klassikoita saatavilla ihan ilmaiseksi.

Lukemisen palauttaminen arkeeni on siis onnistunut suhteellisen hyvin. Nautin taas muihin maailmoihin hyppäämisestä. Ennen vetosin siihen, ettei ole aikaa. Mutta aikaa on aina, varsinkin näin kesäisin.

Think of a Number

numeropeli

John Verdonin Numeropeli on ollut hyllyssäni jo vuosia. Tilasin sen muistaakseni Suuresta Suomalaisesta Kirjakerhosta, kun vielä kuuluin siihen. Useasti olin miettinyt, josko sen lukisin ja kuitenkin aina lopulta päätynyt johonkin toiseen. Kirjan on jopa lukenut ystäväni, mutta minä en. Ystäväni jopa kehui sitä ja silti se jäi aina vaan hyllyyn. Se on kulkenut mukanani jo aika monessa muuttolaatikossakin. Useita kirjoja olen hyllystäni myös myynyt, ja koska tälle ei koskaan sitä kohtaloa osunut, päätin, että on aika viimein tarttua tähänkin kirjaan.

Dave Gurney on varhaiselle eläkkeelle siirtynyt entinen New Yorkin poliisi, joka asuu nykyään vaimonsa Madeleinen kanssa maalla. Eräänä päivänä hänen ovensa taakse ilmestyy Mark Mellery, Gurneyn entinen koulutoveri, jota tämä ei ole nähnyt vuosikymmeniin. Mellery on saanut eriskummallisia uhkailukirjeitä ja kaipaa Gurneyn apua. Gurney ottaa asian tutkiakseen, mutta kuolemantapauksilta ei silti voida välttyä. Tapaus saa lopulta suuremmat mittasuhteet, kuin mihin Gurney olisi ikinä uskonut.

Aluksi minua häiritsi teoksen amerikkalaisuus. Kaikki henkilöhahmot ja tapahtumien kuvaaminen oli niin amerikkalaista, en voinut olla yhdistämättä teosta amerikkalaisiin rikossarjoihin. Olen enemmän brittiläisen kulttuurin ystävä ja kaikki amerikkalaisuus häiritsi alussa melko paljon. Pääsin siitä kuitenkin jossain vaiheessa yli ja lopulta pidin kirjassa siitä, että tunnelma tiivistyi loppua kohti ja huipentui Agatha Christiemäiseen (brittiviittaus!) loppukohtaukseen, jossa juttu käydään jokaista yksityiskohtaa myöden läpi. Jonkin verran sai tosin odottaa, että iso pyörä pyörähti liikkeelle, mutta sen jälkeen oli hankala laskea kirjaa enää käsistään. Halusin todella ahmia kirjan loppuun, eikä minulle tullut sitä normaalia surua, joka tulee, kun tajuaa kirjan vääjäämättömästi lähestyvän loppuaan.Tulin matkan aikana todella uteliaaksi, miten kaikki oli tehty ja yritin pienessä päässäni yhdistää johtolankoja ja miettiä mahdollisia syyllisiä.

Verdon on kirjoittanut sarjaa jo yhteensä neljän teoksen verran ja kaikki osat on myös suomennettu. Toivottavasti ei tarvitse ihan näin montaa vuotta odottaa, että saan jatkettua teossarjaa.

★★★★☆

Hiljaisuus soi h-mollissa

Olen asettanut Goodreadsissä itselleni tavoitteeksi lukea tänä vuonna 12 kirjaa, yhden joka kuukausi. Kahtena edellisenä vuonna sama tavoite on jäänyt saavuttamatta, mutta Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa oli viides tänä vuonna lukemani kirja. Olen siis muutaman kirjan edellä aikataulussa. Monista kirjoista saan vinkin juuri Goodreadsin kautta, ja tämä oli myös yksi niistä.

hiljaisuusHiljaisuus soi h-mollissa sijoittuu Walesiin ja on täynnä hyvin erikoisia, kymrin kielisiä nimiä, joiden lausuminen kiinnosti tällaista osittaista kielitieteilijää. Kirja kertoo 12-vuotiaasta Gwennistä, jonka kotikylästä löytyy kuollut mies. Kuolemantapaus ravisuttelee pientä kylää ja laukaisee moninaisten tapahtumien sarjan, joka nostaa esiin menneisyyden haamuja.

Gwennin kertojaääni on varsin herkkä ja hänen puheissaan on paljon pohdintaa. Gwennin pohdinta tekee hänestä muiden keskuudessa erilaisen, ja monet nimittävät häntä kirjan mittaan oudoksi. Muut lapset eivät pohdi, onko eläimillä sielu tai väitä osaavansa lentää. Gwenni ei ole kiinnostunut pojista tai ulkonäöstään, niinkuin jo monet samanikäiset kaverinsa. Erityisesti Gwennin äidin hermoja raastaa se, ettei Gwenni voi olla niinkuin muutkin lapset. Itsestäni tuntui välillä inhottavalta kuinka Gwenniä sorsittiin tai hänen puheitaan ei otettu todesta. Hänen isänsä ymmärsi tytärtään eikä koskaan väittänyt väittänyt Gwenniä tai tämän juttuja oudoiksi.

Gwennin isä olikin yksi lempihahmojani kirjassa. Hän oli rauhallinen mies, joka ei turhia hötkyillyt ja joka piti elämästään juuri niin tylsänä kuin se olikin. Hän välitti aidosti perheenjäsenistään ja rakasti vaimoaan, vaikka tämä loppua kohti oli vähenevässä määrin kykeneväinen vastaamaan näihin tunteisiin. Jos Gwennin äiti komenteli ja tiuski tyttärelleen, osasi isä useammin antaa rakentavia neuvoja ja maltillisesti suhtautua Gwennin tempauksiin. Hän oli luonteva kasvattaja ja rakastava isä.

Hetkittäin minusta tuntui, että olinko nyt ihan kirjan kohderyhmää, vai olisiko tämä tarina suunnattu kuitenkin enemmän nuorille aikuisille. Monesti, jos kirjassa on lapsikertoja, minulle tulee sellainen olo, että kirja on suunnattu lapsille. Kirjassa olevat sisällöt ovat kuitenkin sellaisia, etten usko esimerkiksi yläkouluikäisten niitä aivan ymmärtävän. Omassa genressään kirja oli kuitenkin hieno, enkä voinut olla pitämättä siitä. Se piti otteessaan ja oli kaunista luettavaa.

★★★★☆