Paluu Puolen Hehtaarin Metsään

Sitten Risto Reipas joka katsoi yhä maailmaa kädet leuan alla huudahti äkkiä: ”Puh!”
”Mitä?” sanoi Puh.
”Kun…kun minä…voi, Puh!”
”Mitä?”
”Ei Mikään on nyt lopussa.”
”Kokonaanko?”
”Ainakin melkein. Se ei enää käy.”

Olen selkeästi maailman huonoin pitäytymään päätöksissäni. Jokin aika sitten pohdiskelin aikuistumista ja sen mukanaan tuomaa muutosta ulkoisessa habituksessani. Olin päättänyt, että nyt on korkea aika muuttaa tyyliään hitusen aikuisempaan suuntaan. Ei mennyt kauaakaan, kun näin kuvan Vansin Disney-prinsessoilla kuvitetuista tennareista ja tiesin, että minun on sellaiset saatava. Ei mennyt nyt ihan niinkuin Strömsössä.

Elän aikaa, jossa liikun jatkuvasti kahdessa erilaisessa maailmassa. Päivisin minun pitäisi olla vastuullinen aikuinen, olla esimerkkinä. Huolehtia, huolehtia ja taas huolehtia. Työpäivän päätyttyä siirryn takaisin omaan (hipsterihköön) kuplaani. Elän mukana kahvila-ravintolan arjessa ja pääsen mukaan mitä mukavimpiin tapahtumiin. Olen kiinnostunut oluista ja testailen innolla uusia makuja. Olen päässyt kokemaan asioita, joista ilman tätä parisuhdetta olisin jäänyt paitsi. Koen hetkittäin näiden kahden elämän välissä liikkumisen todella raskaaksi. Tuntuu, että olen minä, sellaisena kuin haluan olla, vain työni ulkopuolella.

Kirjassa Nalle Puh ja elämisen taito sanotaan, että on haastavaa elää elämäänsä niin, että velvollisuudet tulee hoidetuiksi huumoria ja hauskuutta unohtamatta. Suorituspaineessa meille jää liian vähän aikaa itsellemme.  Ja toden totta, tältä minusta juuri tuntuu. Jumalauta, kymmenen vuotta hyllyssä lojunut kirjani tietää miltä minusta tuntuu. En halua aikuistua, jos se tarkoittaa luopumista tietyistä asioista. En halua olla kuin Risto Reipas alun lainauksessa, jossa hän tajuaa, ettei voi tehdä jotakin, koska on jonkun ikäinen. En halua kyynistyä ja muuttua ”kyllästyneeksi täysikasvuiseksi”.

valo

Ja hetkittäin, pelästyneenä tajuan, kuinka olen ajatumassa siihen suuntaan. Kuinka töissä kuulen itseni vain valittavan asioista. Kuinka aina välillä mietin, etten voi tehdä jotakin, koska ”olen kohta jo kolmekymmentä” tai koska ”mitä nyt muutkin tästä ajattelevat”. Haluan pitää asioista ja tehdä juttuja, koska ne ovat minusta mukavia, enkä vain siksi, että nyt minun kuuluu näistä asioista tykätä tai koska se nyt vaan olisi järkevä ratkaisu.

Haluan ylpeänä kulkea Disney-prinsessa Vanseissa jos haluan.

Everything is illuminated

Vaikka päätin jo muutama viikko sitten, ettei kesää koskaan tullutkaan, niin eihän siinä sitten kuitenkaan käynyt niin. Loppukesässä on ollut paljon aurinkoisia päiviä, on ollut melkein helle. Villalangat alkoivatkin yllättäen hikoilla käsissä. Ilman rapsakkuus, tuulen viileys sekä maassa makaavat lehdet kertovat kuitenkin lähestyvästä syksystä.

Syksyyn monesti liittyy vaatekaapin sisällön uusimista. Olen ollut aina sitä mieltä, että en halua koskaan muuttua ”suomalaisen keski-ikäisen naisen näköiseksi”. En halua niitä housuja, jotka eivät istu, en sitä värioksennuspaitaa tai Citymarketin alennusmyynnistä ostettua bleiseriä. Keski-ikäisyys on minulle kirosana ja olen paennut sitä pukeutumisessani kaikin mahdollisin keinoin. Jokin aika sitten koin kuitenkin valaistumisen. Lähestyn uhkaavasti kolmeakymmentä ikävuotta. Pukeutumiseni ei voi olla enää samanlaista kuin ikäluokalla 16-24, jo työni puolesta sen täytyy olla asiallista. Mutta sen ei missään nimessä tarvitse olla tylsää.

vaatekasa

Minun on siis luotava tyylini uudelleen. Sen täytyy sopia ikäiselleni naiselle, mutta sen täytyy myös kuvastaa minua. Vaatteissani täytyy yleensä olla jokin ”jippo”. Jokin, joka tekee niistä minun näköisiäni. Oli se väri, leikkaus, printti, yksityiskohta tms. En halua kaappiini enää yhtään sellaista vaatetta, jota ehkä mahdollisesti saatan käyttää joskus. 

Olen siis päättänyt järkeistää vaatteiden hankintani. Seuraavaksi on minun käytävä vaatekaappini läpi. Aion rankallakin kädellä poistaa sieltä vaatteita, jotka ei eivät enää mahdu tulevan tyylini sisälle. Vaatteita, joita en ole pitänyt pitkään aikaan. Aloitan vaatteiden uusimisen matalimmalta mahdolliselta tasolta, eli en osta mitään, josta en ole ihan varma, enkä mitään vain siksi, että minun tulisi parempi mieli. Seuraavalla tasolla alan satsaamaan korkealaatuisempiin vaatteisiin ja mahdollisimman paljon myös kotimaisiin tuotteisiin.

Samalla kun pistän vaatekaappini järjestykseen, voisin pistää järjestykseen jo hetken tuuliajolla olleen elämäni. Nauttia kesän viimeisistä aurinkoisista päivistä. Lukea vapaapäivinä kirjaa potematta siitä huonoa omaatuntoa.

Suuri tasa-arvomonologi

Perjantaiaamuna sohaisin mehiläispesää heittämällä ilmoille seuraavanlaiset, hieman ehkä provosoivatkin, twiitit. Näistä ylempi kirvoitti sellaisen keskustelun, että oli melkein jo hankaluuksia päästä töihin. Tuli vanhat, hyvät Twitter-ajat mieleen, kun siellä oikeasti keskusteltiin asioista. Keskustelu oli minusta herkullinen, koska omalla alallani tulee koko ajan vastaan se, miten eri tavalla poikiin ja tyttöihin suhtaudutaan – jos suhtaudutaan.

En oikein ymmärrä tätä tasa-arvokeskustelua. En koe, että minua alistettaisiin naisena. Peruspalkkani on tasan sama kuin mieskollegalla.”

”Lisätkin on tasan samat, kertyy työvuosista. Työnsaanninmahdollisuudet taas on vähän eri.”

Olen tosiaan aina silloin tällöin miettinyt feminismin merkitystä nykypäivänä. Monesti keskustelu aloitetaan sillä, että naisen euro on 80 senttiä. Omassa elämässäni en ole kokenut, että minua olisi kohdeltu eri tavalla, koska olen nainen. Omalla alallani palkan määrää OVTES, joka kohtelee jokaista työntekijää samalla tavalla, oli mies tai nainen. Palkkauksessa voisin myös jollain tasolla syyttää meitä naisia kunnianhimoisuuden puutteesta. Itse ajaudumme matalapalkkaisille hoiva-aloille, eikä meillä ehkä ole pokkaa pyytää sitä palkkaa työstämme, kuin ansaitsisimme. Eilisen keskustelun aluksi minulle heti todettiin, etten voi tehdä oletuksia muiden tilanteesta omien kokemusteni perusteella. Pyysinkin siis tarkennusta siihen, millaisia kokemuksia muilla oli, jotta saisin tähän tekstiini hieman toisenlaistakin näkökulmaa.

Twitter-keskustelun, tai -debatin, aikana nousi esille se, että nykyajan tasa-arvokeskustelussa puhutaan enemmän molempien sukupuolten tasa-arvosta, ei niinkään puhtaasta feminismistä, jolle oli tarvetta kenties Minna Canthin aikoihin. Koska naisen asema yhteiskunnassa on onneksi parantunut niistä ajoista. Terminä feminismi on siis jollakin tavalla harhaanjohtava. Vai onko sittenkin kyse kahdesta eri tasa-arvosuuntauksesta? Jos haluttaisiin puhua ismistä, joka kannattaa molempien sukupuolten välistä tasa-arvoa, olisi ehkä keskittävä sille uusi nimi. Feminismi viittaa naisiin ja sanalla alkaa myös olla jo aika huono klangi.

Keskustelun kuluessa ymmärsin, että radikalismilla ja vauhkoilemalla ei saa mitään muutoksia aikaan. Action, reaction, kaikki toiminta aiheuttaa vastareaktioita. Jos naiset huutavat asemansa huonoutta ja syyttävät miehiä, sovinisteja,  epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, aiheuttaa se miehissä vastareaktion. Ja näin kävi keskustelun aikana useasti mies- ja naiskeskustelijoiden välillä. Diskurssitaidot ovat täten mielestäni hyvin tärkeässä osassa tällaisessa dialogissa. Jos naisia vähätellään autokaupoilla, ovat monet miehet varmasti kokeneet vaatekaupoilla ettei heitä oteta vakavasti. Kysehän oli molempien sukupuolten välisestä tasa-arvosta eikä naisten aseman parantamisesta, eikö?

Tarkistin mielenkiinnosta wikipediasta selityksen termille sovinismi, jota käytetään usein tässä diskurssissa kun puhutaan miehistä. Miten jännittävää olikaan löytää termille seuraava selitys:

”- – on jonkin ryhmän tai ryhmän jäsenen äärimmäisyyksiin menevää, yksipuolista ja fanaattistakin käyttäytymistä jotakin toista ryhmää tai sen yksityisiä jäseniä kohtaan.”

Tämähän tarkoittaa sitä, että käytännössä feminismi on myös sovinismia. Ja miten miessovinisteihin nykyään suhtaudutaan? Vihamielisesti. Ei ole siis varmaan feminismin kannalta hyväksi, että heille käy samoin. Niinkuin sanoin, radikalismi aiheuttaa aina ihmisissä vastareaktion.

En kiellä sitä, etteikö yhteiskunnassamme olisi tasa-arvon saralla vielä parannettavaa. Olen kuitenkin elämässä huomannut, että miehet ja naiset ovat jo biologisesti (ulkoisesti että pään sisällä) erilaisia. On aivan turhaa yrittää tehdä heistä samanlaisia. Samat valinnanmahdollisuudet heille olisi kuitenkin annettava. On kurjaa, jos asenne perheissä on se, että pitää olla huolissaan, jos tyttölapsi leikkii traktroilla ja paiskoo nukkea tai perheen tyttölapsille hankitaan huonompia autoja/skoottereita, jos ollenkaan. Varmasti on myös poikalapsia, jotka haluaisivat leikkiä Barbeilla ja heille ei sitä mahdollisuutta anneta, vaan isketään auto käteen.

Olen vain jollain tasolla korviani myöten täynnä sitä, että mediassa toitotetaan naisten aseman olevan Suomessa huono. Enkä varmasti voi sanoa mitään muiden puolesta omien kokemusteni perusteella, mutta sana feminismi saa nykyään karvani nousemaan pystyyn. Varmasti moni asia on vain korviemme välissä. Ei joka asiasta tarvitse vetää hernettä nenään, eikä ylianalysoiden ajatella, että: ”Nyt tuokin ajattelee noin, koska olen nainen.” Kyllä siinä tekee elämästään ihan turhan vaikeaa. Voin keskustella asiasta, jos mukaan keskusteluun otetaan molemmat sukupuolet, eikä kukaan vauhkofeministi tule jankkaamaan kuinka naisia alistetaan.

Minne tuuli tytön kuljettaa?

On siis kevät. Aika, jolloin kaikki mahdollisuudet ovat jälleen avoinna – tai pakka täysin levällään niinkuin Jokisen eväät. Riippuu näkökulmasta. Kun työpäiviä on jäljellä enää kuukauden päivät, niin on vain todettava, että ei tässä auta kuin ylväästi astella omaan loppuunsa. Ja pitää peukut pystyssä myöhempiä aikoja varten. Viime keväänä stressasin jo niin paljon, ettei nyt enää jaksa.

Olen vain kyllästynyt siihen, että oma elämäni ja sen vaiheet riippuvat niin paljon muiden ihmisten päätöksistä tai päättämättä jättämisistä. Olen kyllästynyt persoonattomiin ja tuloksettomiin työnhakuprosesseihin. Olen kyllästynyt siihen, että toisen sukupuolen edustajana, olisin paremmassa asemassa. Olen kyllästynyt elämään sykleissä, joissa tässä vaiheessa vuotta kaikki ärsyttää.

puisto

Haluaisin nauttia keväästä ja auringosta. Haluaisin osata taas innostua, iloita, hymyillä. Haluaisin eroon pääni päällä leijuvasta harmaasta pilvestä ja olkapäälläni istuvasta piruparasta, joka saa minut kiukkuiseksi. Haluaisin olla muutakin kuin aina väsynyt.

Suuntani on kateissa, kompassia kaivataan. Onko tämä nyt sitä lähestyvän kolmenkympin kriisiä? Mistä vielä itseni löydän ja millaisen työpöydän takaa? Jos haluaisin elämälleni uuden suunnan, nyt kai olisi korkea aika tehdä päätöksiä. On turhauttavaa käydä vuosi toisensa jälkeen läpi näitä samoja tuntemuksia. Mutta tulevaisuuteni on tällä hetkellä suuri, musta aukko, josta minulla ei ole pienintäkään käsitystä.

Minne puuska roskan riepottaa?

Tule sellaisena kuin olet. Not.

Katselin aamulla televisiota ja mietin kuinka erilaisissa medioissa asetaan suuria odotuksia sille, millaista elämää meidän pitäisi elää. Televisiosta tulee tosi-tv -sarjoja laihduttamisesta, ruuanlaitosta, sisutuksesta. Uusimpana tirkistelynkohteena erilaiset miljoonakodit. Ohjelmia katsoessa paineet omaa ulkonäköä kohtaan kasvavat, oma koti näyttää hiirenkololta ja keittiössä ei tapahdu jauhelihan paistoa kummempia asioita. Tunnen epäonnistuneeni ihmisenä.DSC_0298

Netissä ei pääse sen helpommalla. Sosiaalisen median myötä oman ”täydellisen” elämän jakamisesta on tullut arkipäivää. Monissa blogeissa eletään hetkessä mahtavaa elämää, osallistutaan tapahtumiin ja sisustetaan asuntoa hyvällä, ja monesti kalliilla, maulla. Iltalehden nettisivuilla annetut vinkit kolmekymppisille sisustajille kirvoittivat kaverini Facebook-seinällä keskustelua siitä, millaista elämää meidän käsketään elää. Tunsin jälleen epäonnistuneeni ihmisenä. Minulla on edelleen tv-taso, enkä ole sijoittanut kirjoja hyllyyni värien mukaan. Voin kuitenkin aina vedota siihen, että olen vasta 29-vuotias.

Riippuu paljon ihmisestä, kuinka tällaisen mediatulvan ottaa vastaan. Itse asetan itselleni paineita asioista, joita monet eivät välttämättä edes huomaisi. Hermostuin, kun ostamani Pirkka-tulppaanit alkoivat avautua liikaa jo seuraavana päivänä ja niiden lehdet olivat ostettaessakin repaleisia. Elän koko ajan se mielessä, että elämäni olisi sosiaalisessa mediassa hyväksyttyä elämää, josta voi koska tahansa ottaa loppuun asti viilattuja instagram-kuvia.

Olen koko ajan sitä mieltä, että elämässäni tapahtuu liian vähän asioita. Oletan, että ”kaikki muut” viettävät arkenakin iloisia illanviettoja yhdessä muiden tredikkäiden ystäviensä kanssa. Että kukaan muu ei istu sohvan nurkassa katsomassa niitä samoja tosi-tv -sarjoja, jotka asettavat vielä korkeampia paineita elämään. Jotta sitten tietää olevansa ruma ja lihava, ja jolta puuttuu se viimeistä huutoa oleva design-lamppu ja trendikasvi olohuoneesta.

Tiistain turinoita

Kirjainlyhenne

DINK
          1.  engl. Double Income, No Kids, kahden ansiotyössä käyvän henkilön pariskunta, jolla ei ole lapsia.

Usein mietin tätä asiaa, kun työpaikalla tulee kollegoiden kanssa puheeksi lasten harrastukset. On jääkiekkoa ja jalkapalloa, tanssia ja yleisurheilua. On ruuhkavuodet, eikä ehdi kun toisen lapsen hakea harjoituksista niin toista pitää lähteä viemään. Viikonloput täyttyy turnauksista ja kisoista, ja viikollakin täytyy olla iltaisin talkoohommissa keräämässä seuralle rahaa. Kuuntelen myötätuntoisena, mutten pysty millään tasolla samaistumaan. Päälimmäisenä päässäni jyllää ajatus, että kuka hullu tuon valitsee?

paris-5

Itse taas eilen illalla mietin, että kuinka oudolta tuntuu välillä tehdä hankintoja. Olin uusia maihareita vaille ja vähän selailin nettikauppoja. Tilasin Dr. Martensin 14-reikäisen mallin sen kummemmin miettimättä. Vasta jälkeenpäin tajusin, etten juurikaan ollut tullut ajatelleeksi kuinka paljon kengät maksoivatkaan. Tilasin myös syksyn aikana aika useaan otteeseen lankoja netin kautta, jopa Hollannista asti, enkä kertaakaan jäänyt miettimään onko minulla tähän nyt varaa. Harvemmin tulee missään kaupassa hintalappuja katsottua.

Tähän aikaan vuodessa iskee yleensä viimeistään matkakuume. Pari kertaa on tullut käytyä pääsiäisen aikaan Pariisissa (josta kaikki kuvatkin on), mutta nyt ei saatu mitenkään matkaa onnistumaan. Matkustaminen kuitenkin on asia, josta haluaa pitää kiinni ja johon ne rahansa mielellään laittaa. Erilaiset reissut ovat kuitenkin iso piristysruiske, muuten ankeassa (?) arjessa. Jo pelkän reissun odottaminen piristää kummasti. Mikään Teneriffan rantalomailija en kyllä ole, kaupunkikohteissa viihdyn parhaiten.

paris-2

paris-3

Tilanne ei varmasti ole pysyvänlaatuinen. Lainoja kertyy lyhennettäväksi elämän aikana ja eläkesäästäminen voisi tässä vaiheessa olla jo ajankohtaista. Ties milloin edes on mahdollista jäädä tulevaisuudessa eläkkeelle. Pariskunnan toisen osapuolen ollessa yrittäjä, mahdollisuudet reissuihin ovat myös rajalliset. On totta, että kahden ihmisen tuloilla meillä olisi edellytyksiä toisenlaisten kokemusten hankkimiseen, mutta niihin tarvitaan myös aikaa, jota meillä ei sitten kuitenkaan ole tarpeeksi.

En silti vaihtaisi tätä hetkeksikään pyykkiruljassiin ja harrastuksiin kuskaamiseen. Ostan kaupasta mielummin sitä kalliimpaa naudanlihaa kuin Rainbow-jauhelihaa ja juon iltaisin mieluusti sen pienpanimo-olueni ennemmin kuin Pirkka-lageria. Hedonisti, se kai minä enemmän olen.

Motivaatioboosti

Tammikuussa tuli puoli vuotta täyteen Oulussa. Elämä alkaa pikkuhiljaa rullaamaan kevään, ja sitä myötä auringon, ottaessa talvelta valtaa. Olen ollut onnekas sen suhteen, että sain aika pian töitä, ja arjessani on ollut joku rytmi. Työttömänä elämäni olisi ollut huomattavasti toisenlaista. Sosiaalisen elämän haalimisessa on silti ollut omat haasteensa.

Auringon määrän lisääntyessä on moniin haasteisiin alkanut löytyä ratkaisuja. Energiatasot on hieman korkeammalla ja kotimatkat ovat taittuneet jopa kävellen. Olen monen vuoden jälkeen innostunut liikkumisesta, omasta hyvinvoinnista ja siitä, että oma peilikuva miellyttää. Haluaisin, että joku PT huutaisi vieressä, että ”pumppaa sitä rautaa!”.

joki

Odotan elämältä nyt vähän toisenlaista suuntaa. Tervettä itsekkyyttä ja positiivisuutta. Sillä kuka kissan hännän nostaa, jollei kissa itse.