Aija Ranskassa – Pont Aven

ranska-41

Viimeinen kohteemme ennen Pariisiin paluuta oli pieni kaupunki Pont Aven, jossa on maalausuransa aikana asunut mm. Helene Schjerfbeck. Pont Avenin suurin maalausnimi on Paul Gauguin, jonka nimi mainitaankin vaikka missä. Pieneen kaupunkiin mahtuu gallerioita ja maisemat inspiroivat maalaamaan.

Valitettavasti toiselle matkalaisista nousi korkea kuume saavuttuamme Pont Aveniin, joten sain kierrellä kaupungissa ja sen ympäristössä aivan yksin.

Yövyimme Castel Braz -nimisessä B&B:ssä. Talo oli kapea ja korkea ja sijaitsi korkealla kylän yläpuolella. Talon ovat vuonna 2005 kunnostaneet Hélène ja Jean-Louis, ja talossa on viisi eri tavoin sisustettua huonetta ja pidempi aikaiseen asumiseen tarkoitettu studio. Pariskunta asuu itse talon alakerrassa. Aamiainen on aika perinteinen ranskalainen aamiainen, makeita hilloja ja erilaisia leipiä. Kahvi oli suomalaiseen makuun hyvää suodatinkahvia.

Castel Braz
12 Rue du Bois d’Amour
29930 Pont Aven
http://castelbraz.pagesperso-orange.fr/index.html

ranska-40ranska-39ranska-37

Ensimmäiselle illalle meille oli varattu illallinen ravintolassa, jolla sanottiin olevan jopa Michelin-tähti. Odotuksemme olivat todella korkealla ja kieltämättä pettymys oli aika kova kun ravintolasta poistuimme.

Ravintola ei ollut surkea, mutta kun on katsonut Netflixistä Chef’s Table –sarjaa ja siinä olevia Michelin-tähden ravintoloita, oli kontrasti vain liian suuri. Ruoka oli, kenties, klassista ranskalaista ruokaa ennemmin kuin nykypäivän molekyyligastronomiaa. Sisustuskin oli jotenkin outdated. Kukkaverhoja, keltaista, mintunvihreää, sekalaisia astiasarjoja. Ei mitään, joka olisi viitannut siihen, että ravintola on joskus saanut Michelin-tähden.

La Taupiniere
rte de Concarneau – Croissant Saint-André
29930 Pont Aven
http://www.la-taupiniere.fr/

ranska-29

Kaupungissa kulki useita erilaisia merkittyjä kävelyreittejä. Kun toinen sairasti huoneessamme, otin itse jalat alleni ja lähdin kävelemään läheiselle maaseudulle. En aivan ehkä mennyt sitä reittiä pitkin, jotka luulin meneväni, mutten eksynyt ja näin mukavia maisemia viljapeltoineen ja lehmineen.

Yhtäkkiä vastaan tuli pieni kirkko, jonka vieressä oli upeita hortensioita, joita aloin kuvailla. Paikalle osuneet ranskalaiset yrittivät siinä kysellä, että ”eikö ole upea kappeli” ja minä vastailin että ”juu, ja on muuten komeita nämä kukkasetkin”. Myöhemmin selvitin, että kappeli oli yksi kaupungin hienoimmista nähtävyyksistä, Chapelle de Trémalo, jossa on usein esillä myös taidenäyttelyitä.

Että olisi siellä varmaan voinut sisälläkin käydä.

Chapelle de Trémalo
http://www.france-voyage.com/cities-towns/pont-aven-9089/chapel-tremalo-14800.htm

ranska-30ranska-32ranska-31

Toiselle illalle meille varattu ravintola oli paljon enemmän minun makuuni. Sinne sain mennä yksin, koska potilas makasi huoneessamme 39 asteen kuumeessa. Palvelu oli aluksi vähän jäykkää, kun he eivät millään ymmärtäneet selitystäni siitä, että olin yksin, vaikka varaus oli kahdelle. Lopulta pitkään istuttuani paikallani sain ruokalistan ja sain tilattua alkudrinkin.

Sur Le Pontissa soin ensimmäiset raa’at osterini ikinä. Ne maistuivat merelle ja olivat suhteellisen suolaisia. Pääruokana ollut ankka oli herkullista ja sen kanssa oli taivaallinen mustaherukkakastike. Jälkiruokaleivonnainen oli myös ihanaa.

Sur Le Pont
11, Place Paul Gauguin
29930 Pont-Aven
http://www.surlepont-pontaven.fr/

ranska-45ranska-35ranska-34

Maisemat kaupungissa olivat kuin postikortista. Ja vaikka kokemukseni oli positiivinen, en tiedä saisiko Pont Avenissa kulumaan useampaa päivää, jos ei ole kiinnostunut kiertelemään gallerioissa.

– – – –

In English: Small, postcard-like Pont Aven was the last stop on our trip before returning to Paris. One great restaurant, one disappoinment. Possibly Pont Aven suits best for art lovers but for me it was just a place to breathe fresh air. 

Nimeni on Sarah

Kirja makasi yöpöydälläni vuoden päivät. Olin lukenut neljä edellistä kirjaani iPadilta ja tuli sellainen olo, että haluan lukea kirjan, jossa voin oikeasti käännellä sivuja ja seurata lukemiseni edistymistä. Näin ollen tartuin tähän kirjaan. Ja voi että millaiseen tarinaan hyppäsinkin mukaan. Kirja oli puoleenväliin kaksiosainen, ja siinä vuorotteli kaksi tarinaa Pariisista, vuodelta 1942 ja vuodelta 2002, aina siihen asti kunnes tarinat lopulta yhdistyivät.

sarah

Vaikka kirja olikin fiktiivinen, oli sen taustatarina aivan totisinta totta. 16. ja 17. heinäkuuta 1942 miehitetyssä Pariisissa, ranskalaiset poliisit keräsivät saksalaisten käskystä juutalaisia perheitä Vélodrome d’Hiver’ille. Velodromi oli kuuma paikka, ruokaa ja vettä ei ollut tarpeeksi, jos ollenkaan, eikä velodromin saniteettitiloja oltu mitoitettu sellaiselle määrälle ihmisiä. Perheet olivat osanneet jo pelätä tällaisia puhdistuksia ja perheiden miehet menivät yleensä yöksi piiloon. Velodromille kerättiinkin juuri tästä syystä enemmän naisia ja lapsia, koska he olivat kodeissaan eivätkä osanneet pelätä joutuvansa vangiksi.

Velodromilta ihmisiä vietiin Drancyn, Pithiviersin ja Beaune-la-Rolanden leireille ja sieltä eteenpäin Auschwitziin. Lapset ja vanhemmat erotettiin väkivalloin toisistaan ja isät ja äidit lähetettiin ensimmäisenä Puolaan. Lapsia ei ollut alunperin tarkoitus kaasuttaa, mutta myöhemmin saksalaiset antoivat käskyn heidänkin kuljettamisekseen Auschwitziin.

Toinen tarina kertoo Pariisissa jo yli 20 vuotta asuneesta amerikkalaisesta toimittajasta, Julia Jarmondista, joka on töissä englanninkielisessä Seine Scenes-lehdessä. Julia alkaa tutkia lehteen Vel d’Hivin tapahtumia, koska tapahtumista tuli vuonna 2002 kuluneeksi 60 vuotta. Tarinat alkavat pikkuhiljaa kietoutua toisiinsa ja Julia kohtaa paljon vastustusta oman perheensä ja sukunsa puolelta.

Teksti oli jaoteltu kursiivilla painettuihin vanhoihin osuuksiin ja tavallisella tekstillä painettuihin nykyajan osuuksiin. Pätkät olivat lyhyitä, parin sivun mittaisia, ja tarinaa oli helppo lukea. Inhoan kirjoja, joissa luvut ovat kymmenien sivujen mittaisia, koska kun luen, en tykkää jättää lukua kesken. Jos luku on lyhyt, lukeminen etenee minusta jouhevammin ja kirjanmerkki on helpompi myös laittaa kirjan väliin. Noin puolessa välissä kursiiviluvut loppuivat ja tarina jatkui vain nykyajassa. Kirja oli kirjoitettu myös hienosti niin, että tahti todella kiihtyi loppua kohti ja se oli vain ahmittava kunnes sivut loppuivat kesken.

Kirjaa oli hyvin ristiriitaista lukea. Toisaalta lukeminen oli aivan kamalaa ja pidättelin kyyneliä moneen kertaa, mutta en silti voinut laskea kirjaa käsistäni. Välillä laitoin kannet kiinni ja vain hengittelin rauhallisesti, kunnes taas jatkoin. Mitä lähemmäs loppua pääsin, sitä enemmän ahmin tarinaa ja halusin tietää mitä lopulta tapahtuu. Koin hirvittäväksi sen, etten ollut tiennyt tällaisesta tapahtumasta mitään ja olin todella surullinen kaikkien niiden ihmiskohtaloiden puolesta. Silti välillä piti toppuutella itseään ja miettiä, että tarina on kuitenkin fiktiivinen, eikä tätä Sarahia ollut ja hänen tragediaansa oikeasti tapahtunut. Mutta olisi voinut.

Kirja on aiemmin julkaistu nimellä Avain ja siitä on tehty myös vuonna 2010 elokuva, jossa Juliaa näyttelee Kristin Scott Thomas.

– – – –

In English: What a breathtaking book. Strongly recommend to read it, in case you already haven’t. 

★★★★★

Puikkojen ferrarit

Ajattelin kirjoittaa tällaisen tekstin niille, jotka netin syövereistä etsivät apua pyöröpuikkojen valintaan. Olen itse nimittäin löytänyt true matchini, enkä varmasti aio hetkeen vaihtaa niitä mihinkään muuhun.

chiaogoo-2

Olin käyttänyt jonkun aikaa KnitPron koivuisia vaihtopäisiä pyöröpuikkoja, mutta aloin hieman kyllästyä niissä esiintyviin epätäydellisyyksiin. Puikoista kului hyvin nopeasti pois kokomerkinnät, niiden metalliset liitososat vääntyivät ja muoviset kaapelit irtosivat omista liitososistaan. Puikoilla tosin on 3 vuoden vaihto-oikeus, ja kävinkin yhdessä vaiheessa hyvin tiheään tahtiin vaihtamassa osiani uusiin. Säilytin kaapeleita myös suhteellisen tiiviillä kierteellä, joten ne eivät myöskään suoristuneet kovin helposti. Aloin hieman kyllästyä.

Googlettelin sitten muiden neulojien kokemuksia puikoista. Tiesin, että halusin vaihtopäiset ja vaikka olin pitkään vannonut puisten puikkojen nimeen, olin valmis vaihtamaan metallisiin. Monessa blogissa ylistettiin ChiaoGoon puikkojen laatua ja löysin Amazonista setin, jossa olisi kaikki puikot.

chiaogoo

Olin esittänyt toiveen tästä ChiaoGoo Twist Red Lace -puikkosetistä ja sainkin sen joululahjaksi. Setissä on amerikkalaiset puikkokoot US2-US10 (välistä puuttuu eurooppalainen 3 mm) sekä US10,5, US11, US13 ja US15. Koon US2-US8 puikoille on omat kaapelit ja isommille omansa. Setissä oli molemmille koot 14″/35 cm, 22″/55 cm ja 30″/75 cm, eli yhteensä kuusi kaapelia. Pienestä taskusta löytyi silmukkamerkkejä, puikkomitta sekä stoppereita, kaapelinvaihtotyökaluja sekä liitososia kaapeleiden liittämiseen. Jälkikäteen olen tilannut Amazonista koon 8″/20 cm ja 50″/125 cm kaapelit kapeille puikoille, joista ensimmäisellä en kyllä tee mitään, paitsi ehkä jatkopalana.

Nämä puikot on käytännössä tehty pitsineuleen neulomiseen, kärki on hyvin kapea ja terävä. Puikot on onttoja ja tehty kirurginteräksestä. Paksummatkaan puikot eivät siis paina juuri mitään ja aluksi tähän keveyteen kesti tottua jonkun aikaa. Koska neulon tätä nykyä suurimman osan töistäni fingering-vahvuisella langalla, valinta oli hyvä.

Kaapelit on ohutta teräsvaijeria, joka on päällystetty punaisella muovilla. Kaapeleilla ei ole ns. muistia eli vaikka ne olisivat pitkäänkin olleet kierteellä pienissä pusseissaan, ne joka kerta aukeavat ja suoristuvat täysin ongelmitta. Mitään hapertumistakaan en ole vielä havainnut.

chiaogoo-4

Toisin kuin KnitPron-puikoissa, joissa lanka kirrasi liitoskohdassa ja jäi useinkin jumiin saumaan, ChiaoGoon puikkojen ja kaapelin liitoskohta on siisti ja lanka liikkuu puikoilla ja kaapelilla kuin unelma. Puikkojen ja kaapeleiden koot on lasermerkitty selkeästi, joten ne eivät myöskään kulu pois.

Tulevaisuudessa saatan tilata vielä 37″/93 cm -mittaisen kaapelin ja lisää liitospaloja. 3mm puikon puuttumisesta setti saa kyllä hieman miinuspisteitä, koska se on aika yleinen koko. Näinköhän niitä saisi erikseen ostettua jostakin?

chiaogoo-3

Teetä kahdelle

Herraisä kun tämä blogin pitäminen voi näköjään olla hankalaa. Jäätäväksi venyneen tauon jälkeen ilmoitan olevani elossa ja päivitteleväni kesälomakuulumisia hyppyrimäkien ja radiomastojen juurelta. Lahti-visiittini ovat olleet viime aikoina suhteellisen lyhyitä, joten keskustan uusien paikkojen testaaminen on jäänyt vähäiseksi. Eilen kuitenkin oli mahdollisuus nauttia teetä hyvässä seurassa uudessa kahvi- ja teehuone Renessassissa.


Kahvila on soma ja teekuppia on useaa eri näköä ja kokoa. Teen (tai kahvin) seuraksi tarjolla oli kolmea erilaista raakakakkua (suklaa, mango ja jokin marja), kahta suolaista kasvispiirakkaa sekä perinteisiä brittiläisiä skonsseja, jotka tarjoiltiin kermavaahdon ja aprikoosihillon kera. Itse sorruin suklaiseen raakakakkuun. Teeksi valitsimme pannullisen chaita.

Raakaleivonnaiset tehdään takahuoneesta näkyvistä yleiskoneista päätellen paikanpäällä. Kakku oli maukasta ja päällä oleva suklaakerros tukuisaa kuin mikä. Jos kuitenkaan ei pidä kookoksen mausta, on ehkä parempi valita teen kaveriksi perinteinen skonssi. (Seuralaisen huomio.) Teevalikoima on hurja, toistakymmentä mustaa ja toiset mokomat vihreitä teelajikkeita. Rooibosteevaihtoehtoja oli myös varmasti reilu kymmennen. Teejuomia oli myös tarjolla.

Paikka oli viihtyisä, paikkoja oli noin kuudelletoista. Asiakaskunta oli vierailuhetkellä 100% naisia. Ruusutapeteilla ja -kupeilla ei varmasti ole osuutta asiaan. ;) Erittäin mukava lisä lahtelaiseen kahvilatarjontaan. Toivottavasti asiakkaat jaksavat kiivetä Rautatienkadun yläpäähän.

Kahvi – ja teehuone Renessanssi. Rautatienkatu 12, Lahti.