Voiman muoto on aina sama: puun muoto

Naomi Alderman: Voima
(The Power, 2016. Suom. Marianna Kurtto. Gummerus, 2019.)

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

”Tytöt ympäri maailmaa huomaavat, että ovat saaneet käsiinsä uuden, uhkaavan voiman. He pystyvät antamaan sormenpäillään sähköiskuja ja aiheuttamaan tuskallista kipua, jopa kuoleman”

Mitä ajattelisit kirjasta, jonka takakannessa lukee näin? Itse olin aivan superinnoissani. Kirja on #metoo-aikakauden lapsi, ja sen ydinajatus on miehiä uhkaava. Valta alkaa karata miesten käsistä ja pian he ovat niitä, joiden täytyy pelätä esimerkiksi yksin liikkumista tai naisten seksuaalista häirintää.

Jo ensimmäisillä sivuilla koin karvaan pettymyksen. Kirja alkaa Naomin alter-egon ja kirjailija Neil Adam Armondin kirjeenvaihdolla. Neil on kirjoittanut kirjan Voima, ja pyytää Naomia lukemaan käsikirjoituksen ja antamaan siitä hänelle palautetta. Olin raivoissani. Naisia voimaannuttava sci-fi -romaani ja Naomi, sinä annat siitä kunnian keksitylle mieskirjailijalle! Vasta kirjan lopussa lukijalle tarkentui, että Neil ei ole keksinyt kirjan tapahtumia, vaan hän on kirjoittanut arkeologisiin löytöihin perustuvan historiallisen romaanin Voiman synnystä, jonka sitten haluaa Naomin lukevan. Jos olisin hoksannut tämän asettelun jo kirjan alussa, olisinko lukenut kirjan erilaisin silmin? Naomin palaute kirjan lopussa ei myöskään ollut suoranaisesti rohkaisevaa ja lisäsi ymmärrystäni tästä ratkaisusta.

Kirjassa kuljetetaan ristiin useiden henkilöiden tarinoita. Roxy on brittiläinen tyttö, jonka isä pyörittää rikollista liiketoimintaa, Tunde on lagosilainen nuori mies, joka alkaa kännykällä raportoida maailman tapahtumia myyden videoita isoille mediataloille. Margot on nimeämättömän amerikkalaiskaupungin pormestari ja Allie on kasvattiperheistä toiseen muuttanut amerikkalainen nuori nainen. Kirjan aikajänne on kymmenen vuotta, joten lukujen välissä hypitään aika paljon.

Minä en kirjasta voimaantunut. Se oli ajoittain jopa ärsyttävä. Minun feminismissäni nainen ei kaipaa kykyä sähköshokkien antamiseen enkä koe halua ryhmäraiskata miehiä. Ymmärrän, että naisia on alistettu vuosisatoja ja minusta hienoa, että tällaiset vääristyneet rakenteet nostetaan yhteiskunnallisessa keskustelussa esille. Erilaisia dokumentteja katsottuani koen edelleen kuvotusta tytöttelystä, epätasa-arvoisista palkkarakenteista ja naisen esineellistämisestä, mutta myös siitä, kuinka esimerkiksi isiä kohdellaan neuvolassa. Kirjassa esitelty sekopäinen ja kaoottinen meininki, jossa keskiössä on naisten fanaattinen lahko, ei silti tunnu mielekkäältä tulevaisuusskenaariolta. Toisaalta, tuntuu, että joskus tarvitaan radikaalimpia tekoja, jotta asiat saadaan eteenpäin.

Kirjan kannessa Voimaa verrataan Atwoodin Orjattaresi-teokseen. Olen lukenut siitä muutaman ensimmäisen luvun enkä puhuisi näistä edes samana päivänä. Atwoodilta ollaan saatu kirjan kanteen myös lainaus ”Säihkoistävä”. Mitään sen erikoisempaa hän ei ole varmaan osannut sanoa. Orjattaresi jäi kesken, koska halusin varata sille aikaa, jota minulla ei sillä hetkellä ollut ja luin sitä kyllä alkuperäiskielellä. Sen kieli oli kaunista, jopa runollista. Liekö Atwoodin runoilijataustalla osuutta asiaan. Voimassa en tällaista kielellistä kauneutta löytänyt. Olisiko pitänyt lukea se englanniksi?

Halusin oikeasti pitää kirjasta, mutta se oli lopulta aika merkityksetön. Toisaalta, oliko Aldermanin tarkoitus näyttää kuinka typerästi mies näistä tapahtumista kirjoittaisi? Jos näin oli, niin siinä hän onnistui. Pidin myös tuosta kirjan ensimmäisestä lauseesta, siksi laitoin sen otsikkoon.

★★☆☆☆

– – – –

Briefly in English: Naomi Alderman’s The Power is a child of a #metoo period. There is a small plot twist in the beginning whch almost made me scream. The books’ purpose is to empower women but, unfortunately, that didn’t happen to me. I found the book mostly insignificant. Yes, I consider myself as a feminist but I do not feel women need to give electric shocks or gang bang men. On the cover the book is compared to Handmaid’s Tale but after reading few chapters of the latter, I wouldn’t say so. Handmaid’s Tale has beautiful language and it really made me feel disgusted when The Power just made me feel annoyed. It seemed childish.

Genom Mälarens kärlek till havet

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
(Lilla Stjärna, 2010. Suom. Jaana Nikula. Gummerus, 2011.)

35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

Olen lukenut Ajvide Lindqvistiltä nyt kaikki hänen neljä suomennettua kirjaansa, Ystävät hämärän jälkeen (2008), Ihmissatama (2009), Kuinka kuolleita käsitellään (2010) ja Kultatukka, tähtönen (2011). On ystäväni Elinan ansiota, että aikoinaan olen Ihmissatamaan tarttunut, kiitos siitä! Näistä kaksi ensimmäistä ovat suosikkejani, kun taas tuoreemmat teokset eivät ole tehneet niin suurta vaikutusta. Harmillisesti Ajvide Lindvistin uusimpia teoksia ei ole syystä tai toisesta suomennettu.

Kirja kertoo tarinan kahdesta tytöstä, Theresistä ja Teresasta.

Theresin tarina alkaa metsästä 1990-luvun alussa. Siellä hän makasi muoviin käärittynä haudattuna pienen maakerroksen alle. Tyttö kuitenkin eli ja sieltä hänet löysi Lennart Cederström, parhaat päivänsä nähnyt iskelmätähti ja säveltäjä. Lennart vei tytön kotiin vaimonsa Leilan luokse. Pariskunnalla oli ikää, mutta silti Lennart halusi pitää tytön. Tyttö nimittäin pystyi jo vauvana laulamaan täysin puhtaasti. Theres kasvoi Lennartin ja Leilan kellarissa syöden pelkkää vauvanruokaa, eristettynä muusta maailmasta. Theres-nimen tytölle antoi Lennartin ja Leilan poika Jerry, koska hänen vanhempansa eivät koskaan olleet nimenneet tyttöä, vaan kutsuivat häntä Pikkuiseksi.

Teresa taas syntyi vuonna 1992 sairaalassa Maria ja Göran Svenssonille. Pariskunnalla oli jo kaksi poikaa, ja Maria oli pitkään toivonut tyttölasta. Maria olisi halunnut Teresasta ns. tavallista tyttöä, mutta Teresa leimaantuikin enemmän isäänsä, joka nautti istuessaan hiljaa tyttärensä kanssa. Vaikka Teresa ei mielellään leikkinyt muiden lasten kanssa, hän ystävystyi naapuriin muuttaneen Johanneksen kanssa. He leikkivätkin keskenään, kunnes teini-ikä toi rosoja heidän välilleen. Teresa kirjoitti runoja ja lopulta rekisteröityikin poesi.nu -sivustolle. Siellä Theresin ja Teresan tiet yhdistyivät.

Ajvide Lindvistin kirjat sijoittuvat kauhu-genreen, vaikka tässäkään kirjassa ei sinällään ole mitään yliluonnollista. Kirjan hahmot voisivat kaikki jollain tavalla olla olemassa. Tämä luo lukijalle hetkittäin todella pahan olon. Tapahtumat voisivat oikeasti tapahtua.

”Kun tyttö oli runsaat kaksitoista vuotta, hän kävi apaattiseksi. Mikään ei tuntunut enää koskettavan häntä. Päivästä toiseen hän istui sängyllään ja tuijotti seinää tekemättä mitään. Hän ei laulanut, ei puhunut, tuskin liikkui ja häntä oli syötettävä lusikalla vauvanruokapurkista sillä hän ei vieläkään suostunut syömään mitään muuta. – – Pitkän päälle se oli suorastaan pelottavaa ja Lennart ja Leila alkoivat vakavasti keskustella siitä, pitäisikö heidän antaa tyttö pois, niin, että asiantuntevat ihmiset voisivat huolehtia hänestä” s. 145

Theres on hahmona vedetty eniten överiksi ja jollain tavalla hän herätti minussa sääliä. Kuka nyt voisi kasvaa normaaliksi aikuiseksi, jos elää koko lapsuutensa ikkunattomassa huoneessa kellarissa, eikä opi syömään muuta kuin vauvanruokaa. Silti hahmo oli kylmäpäisen tunteeton ja laskelmoiva, mikä taas nostatti lukijan karvat pystyyn. Kirja kuvaa myös hyytävällä tavalla sitä, miten helposti ns. lahkoja syntyy, kun Theres alkaa kasata ympärilleen tyttöjen porukkaa. Lennart on sanonut Theresille pienenä, ettei hän saa mennä ulos, koska siellä olevat Isot ovat vaarallisia. Tällä on kohtalokkaat seuraukset.

Vaikka kirjassa oli paljon mieltä kaihertavia asioita, jäi kokemukseni siitä kuitenkin vähän vajaaksi. Joitakin osia kirjassa luin vähän vauhdilla päästäkseni niistä vaan ohi, jotkut kohdat iljettivät ja toivat maailman kauheuden taas vähän liian lähelle. Kirja ei missään nimessä ollut huonoin näistä neljästä, mutta ei läheskään niin hyvä kuin Ystävät hämärän jälkeen tai Ihmissatama. Ajvide Lindvist kuitenkin osaa ehdottomasti asiansa ja on kirjoissaan kautta linjan pysynyt suhteellisen tasalaatuisena ja genrelleen uskollisena.

★★★☆☆

– – – –

Briefly in English: This was the fourth book I’ve read from the Swedish author John Ajvide Lindqvist. It’s a story of two peculiar girls. One of them is found in a forest as a baby and raised in a cellar, the other is from an average Swedish family. As teenagers they find each other through poetry site. Ajvide Lindqvist’s stories are horror stories, in this case, without any unnatural elements. All that happens in a book, could actually happen in our world, too. That’s what makes it disgusting and heartbreaking. In the end, there were parts in the book I read really quickly and, therefore, can’t give the book more than three stars. Ultimately, Ajvide Lindqvist knows his genre.

Tehtävä onnistui. Ei omia kaatuneita.

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset
(Sleeping Giants, 2016. Suom. Juha Ahokas. Like, 2017.)

30. Kirjassa pelastetaan ihminen

Nyt allekirjoittaneella on meneillään selkeästi joku sci-fi -kausi. Menneisyyden kaiun lukemisen jälkeen, olen Oodissa hakeutunut kerta toisensa jälkeen sci-fi-/fantasihyllylle. Neuvelin Themis-kansioiden ensimmäinen osa, Uinuvat jättiläiset siellä odottikin ottajaansa.

Kirja on epätyypillisesti kirjoitettu. Kirjassa ei ole varsinaista kerrontaa lainkaan, eikä siis oikein kertojaakaan. Kirja on ns. kokoelma erilaisia numeroituja ”salaisia kansioita”, jotka sisältävät litteroituja haastetteluja tai henkilöhahmojen omia yksityisiä päiväkirjatekstejä. Haastatteluissa on aina toisena osapuolena sama nimetön henkilö, jota voisi jollain tavalla kutsua kirjan kertojaksi.

Aluksi tekstin ulkoasu ja kerronta ärsytti. Pidän tapahtumapaikkojen, tunnelman ja henkilöhahmojen kuvailusta. En ehkä jaksaisi lukea sitä sivutolkulla, mutta haluan lukea millaisessa maailmassa liikutaan ja luoda siitä kuvan omassa päässäni. Haluan oppia tuntemaan kirjan hahmot ja haluan pitää heistä (tai olla pitämättä) kertojan heistä luoman kuvan avulla.  Tässä kirjassa minulle ei annettu näitä mahdollisuuksia. Tuntui, kuin lukisin amerikkalaisen toimintaelokuvan käsikirjoitusta.

Otin kirjan puheeksi hellun kanssa, ja totesin, kuinka erikoiselta lukeminen tuntuu. Tiesin, että kirjan elokuvaoikeudet oli myyty, mutta että tuntui oudolta, että kirja oli alunperinkin niin elokuvallinen. Hän sitten ehtikin jo asiaa siinä keskustellessamme googletella ja selvisi, että Neuvel oli saanut Uinuville jättiläisille elokuvadiilin ennen varsinaista kustannussopimusta. (linkki) Osa minusta siis jollain tavalla inhosi kirjaa ja osa kuitenkin ahmi sitä hullun lailla.

”Titaaneja on 12, kuusi miestä ja kuusi naista. En muista kaikkien nimiä ulkoa, mutta tiedän kyllä kenet me löysimme. Toinen lähettämänne sana, ’dhehméys’, viittaa melko varmasti indoeurooppalaiseen kantakieleen. Tutkijoiden mukaan sitä puhuttiin siellä juuri niihin aikoihin. Jos se on indoeurooppalaista kantakieltä ’d’ muuttuu lopulta ’t:ksi’, ja siihen mennessä kun pääsemme antiikin Kreikkaan, meillä on Themis, yksi titaaneista.” (s. 247)

Kirjan tyylistä johtuen, en varsinaisesti ehtinyt rakastua kenenkään kirjan hahmoista, mutta hyvin moni osasi ärsyttää. Eniten sympatiaani keräsi kuitenkin henkilö, jolle yllämainittu lainauskin kuuluu, kielitieteilijä Vincent Couture. Mitä se kertoo minusta, että lempihahmoni sci-fi -kirjassakin on humanisti? Vincent toisaalta joutuu kokemaan todella kovia kirjan aikana, millä lienee varmasti osuutta sympatiani määrään.

En ole mikään Yhdysvaltain armeijan suurin fani ja kierrän amerikkalaiset armeijaan tai terrorismiin liittyvät toimintaelokuvatkin kaukaa. Kirjan hahmoista monet on rekrytoitu tutkimusryhmään armeijasta, joten taisteluviittauksilta tai varsinaiselta toiminnaltakaan ei voida välttyä. Pidin kuitenkin aikoinaan elokuvasta Pacific Rim ja tämä kirja piti samalla tavalla otteessaan. Pidinkö Pacific Rimissä enemmän Charlie Hunnamista, Idris Elbasta vai leffan juonesta, sitä en muista. Sekä elokuva että tämä kirja olivat kuitenkin tarpeeksi ”höttöä”.

”- – Leirissä on vain yksi hissikuilu, ja se on vahvasti vartioitu. Jäljelle jäivät vedenalainen luukku ja tuuletuskuilut. Kumpikaan meistä ei osaa ajaa sukellusvenettä, joten siitä ideasta luovuimme varsin nopeasti, emmekä myöskään keksineet, miten kiivetä tuuletuskuiluihin. Ne ovat parin kilometrin mittaisia. Sitten minulla välähti: Han Solo.” (s. 303)

Ainakaan tässä ensimmäisessä kirjassa ei vielä päästy mihinkään kovin syvällisiin teemoihin tai maailman pelastamisoperaatioihin. Onko niitä tulossakaan, en tiedä. Aion kuitenkin ottaa asiasta selvää ja lukaista (Tätä verbiä voi näiden kirjojen kohdalla hyvillä mielin käyttää.) sarjan kaksi seuraavaakin osaa Heräilevät jumalat ja Ei enempää kuin ihminen.

Mitä tulee sarjasta tehtyihin elokuviin. Niitä ei ainakaan vielä ole näkynyt, vaikka elokuvaoikeudet on Sony Picturesille myyty jo vuonna 2014.

★★★☆☆

– – – –

Briefly in English: I both hated and vigurously read Sylvain Neuvel’s first book of Themis files, Sleeping Giants. I hated how it was put into a form of interview and diary files. It felt like I was reading a movie script. I hated how it lacked description and imagery and how it didn’t tell me much about the characters. It didn’t give me the reason to love (or hate) them. It didn’t give a chance to get to know them. Still Neuvel caught my attention. Still he made me read it page after page after page. 

 

Hissun kissun vaapulavissun, kylläpä olikin karvasta

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut
(Go Set a Watchman, 2015. Suom. Kristiina Drews. Gummerus, 2015.)

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

Yli 50 vuotta piti odottaa, että Harper Leeltä julkaistiin toinen kirja. Leen esikoinen Kuin surmaisi satakielen vei sydämeni ja on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani kirjoja.  Voit lukea siitä kirjoittamani blogitekstin täältä. Kirjastossa käydessäni nappasin tämän jatko-osan mukaani.

Kaikki taivaan linnut on kirjoitettu ennen Satakieltä, vaikka se sijoittuukin aikaan Satakielen jälkeen. YouTubesta katsomassani videoesseessä pohdittiin, olisiko Kaikki taivaan linnut voinut olla Leelle jonkinlainen pohjatyö Satakieltä varten. Luonnos henkilöhahmojen taustoista, eikä sitä olisi edes tarkoitettu julkaistavaksi. Minulle jäi vähän samanlainen fiilis. Kerronnaltaan kirja ei ollut läheskään yhtä mukaansatempaavaa ja henkilöhahmot tuntuivat vierailta, se vaikutti suorastaan keskeneräiseltä, ei läheskään niin loppuun hiotulta.

Scout palaa siis kotikaupunkiinsa Maycombiin kesälomalleen. Hän opiskelee nykyään New Yorkissa ja liikkuu nykyaikaisten, liberaalien ihmisten kanssa ja omien sanojensa mukaan ”elää synnissä”.  Kotona häntä odottaa Atticus-isän ja Alexandra-tädin lisäksi Scoutin lapsuudenystävä Henry ”Hank” Clinton, joka kovasti yrittää saada Scoutin menemään kanssaan naimisiin. Scoutin veli, Jem, on kirjojen välissä menehtynyt auto-onnettomuudessa. Scoutin maailma kuitenkin heittää kuperkeikkaa hänen löytäessään isänsä ja Hankin kuuntelemassa suurisuista agitaattoria. Miestä, jonka mielipiteet eivät vastanneet Scoutin tai hänen perheenjäseniensä mielipiteitä. Tai niin Scout ainakin luuli.

”En ole koskaan kuullut sinun puhuvan noin kyynisesti”, hän sanoi. ”Mikä sinua oikein vaivaa?” – – ”Anteeksi, minä vain pelkään, että pilaan elämäni menemällä naimisiin väärän miehen kanssa – siis sellaisen, joka on väärä minulle.” (s. 54)

Scout on tässäkin kirjassa oma rämäpäinen, ehdoton itsensä. Hän on oman aikansa feministi vastustaessaan perinteistä avioliittokäsitystä. Scout kannattaa edelleen kaikkien ihmisten välistä tasa-arvoa, josta hän oppi paljon istuessaan oikeussalin lehtereillä Satakielen tapahtumien aikaan. Kaikki taivaan linnut vetää Scoutilta, ja ehkä lukijaltakin, maton jalkojen alta. Scout joutuu miettimään, kuinka todellinen on hänen kuvansa Maycombista, sen asukkaista ja jopa omista perheenjäsenistään.  Kirja laittoi itsellenikin jopa Satakielen ihan uuteen valoon. Oliko Atticus Finchillä ihan puhtaat jauhot pussissa puolustaessaan Tom Robinsonia oikeudessa?

”Hätänä, lapsikulta? Minäpä kerron mikä on hätänä, jos sinä ryhdistäydyt ja lakkaat kiukuttelemasta kuin mikäkin – kröhöm! Ihmettelen onko sinun silmilläsi ja korvillasi muita kuin satunnaisia yhteyksiä aivoihin.” (s. 194)

Minulle yksin kirjan mielenkiintoisimmista hahmoista oli kuitenkin Atticuksen lääkäriveli Jack. Tohtori Finch on hullutteleva, asiat suoraan sanova, mutta myös luotettava hahmo, vaikka Scout tunnemyrskyssään häntä Ihmemaan Liisaksi kutsuukin. ”Tule minun luokseni. Kun sinä et enää kestä, tule minun luokseni”, niin oli Jack Finch sanonut Scoutille. Ja tätä ohjetta Scout myös noudatti. Olisin halunnut, että minulla olisi Jackin kaltainen setä.  (Minulla ei ole setiä.)

Kirjan englanninkielinen nimi avautuu enemmän kirjaa lukiessa, kun taas sen suomennos ei niinkään.  Ensimmäisen kirjan nimen viitatessa satakieleen on varmaan toisenkin kirjan nimi haluttu liittää lintuihin. Satakieli sentään yhdistyy kirjan tarinaan, mutta tässä lintukytköstä saa minusta vähän kaukaa hakea. Olisiko se löytynyt alkuperäisestä teoksesta, en tiedä. Suomennoksesta en sitä kuitenkaan löytänyt.

Minulla oli Satakielen jälkeen tälle kirjalle hirveät odotukset, mitkä eivät nyt ihan täyttyneet. Oli mukava palata tuttujen hahmojen pariin, pikkuiseen Maycombin kaupunkiin. Kirjan tapahtumat veivät kuitenkin jollain tavalla pohjaa Satakieleltä, mikä on kurjaa. Minusta kirja ei ollut valmis vaan viimeistä viilausta kaipaava käsikirjoitus. Lee kuoli pian kirjan julkaisun jälkeen ja minua harmittaa, että tämä jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Tosin, mitään uutta olisi tuskin julkaistu, jos tätäkin odotimme 50 vuotta.

★★★☆☆

– – – –

Briefly in English: Go Set a Watchman was a disappointment. It’s not a bad book but after The Mockingbird I just expected so much from it. For me, it was more of a script than a finished book. After watching a video essay, I learned that it was actually written before The Mockingbird. And that made me think if it actually is a background work for The Mockingbird and not something she thought she would publish. My favourite character is Scout’s uncle Dr. Jack Finch. He’s funny, reliable and pretty straightforward. Afterall, I was happy to go back to Maycomb but wasn’t too impressed about it. 

Avaruuden orjalaivalla

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
(An Unkindness of Ghosts, 2017. Suom. Einari Aaltonen. Like Kustannus, 2018.)

39. Kirjassa lennetään

Koronatilanteen aiheuttama kotiin linnoittautuminen ja siirtyminen etätöihin ei poikkeuksellisesti tehnyt lukuharrastukselleni hyvää. Kuuntelin ihmeissäni muiden ihmisten tarinoita siitä, miten paljon enemmän he lukevat ja katsovat elokuvia nyt, kun viettävät enemmän aikaa kotona. Oma lukemiseni väheni suurimmaksi osaksi siksi, että en enää istunut työmatkoja bussissa. Näin katosi melkein tunti aktiivista lukuaikaa päivässä. Illat tuijotin aivottomana televisiota sen sijaan, että olisin tarttunut kirjaan. Mikään kirja ei myöskään tuntunut hyvältä.

Kokeilin BookBeatia ja Storyteliä, mutta ei minusta ole äänikirjojen kuuntelijaksi.

Ensimmäinen kirja pitkään aikaan, joka todella veti mukaansa oli tämä Menneisyyden kaiku. Maailman tilanteen huomioiden halusin pitkästä aikaa lukea jonkun muun kuin valkoiseen keskiluokkaan kuuluvan kirjailijan teoksen. (Inhoan sanaa rodullistettu, mutta sitä tässä yritän tarkoittaa.) Kirjastojen auettua ja kesäloman alettua käväisin siis Oodissa.

Menneisyyden kaiku on tulevaisuuteen sijoittuva sci-fi -teos. Sci-fiksi teos on tarpeeksi ”pehmeää”, ei liikaa tekniseen kieleen keskittyvää. Pääosassa ovat ihmiset ja heidän väliset valtasuhteensa. Teoksessa avaruusalus HSS Matilda on vuosikymmeniä sitten lähtenyt Maasta ja kulkenut avaruuden halki kohti luvattua maata. Aluksessa on englanninkielisten aakkosten mukaan nimettyjä kerroksia. Mitä ylempänä asut, sitä vähemmän teet töitä ja sitä parempiosaisempi olet. Ja sitä vaaleampi on myös ihosi.

Kirjan protagonisti on pikipiiriläinen, lapsena orvoksi jäänyt ja täteensä kasvattama Aster. Pikipiiriläinen on haukkumasana kansien P-, Q-, R-, S- ja T-kansien asukkaille. Pikipiiriläiset naiset ovat aluksen orjatyövoimaa, jotka käyvät peltotöissä. Pikipiirillä ei kirjan mukaan tunnu asuvan lainkaan miehiä. Aster käy lopulta vastarintaan ja yrittää äitinsä päiväkirjoista löytää ratkaisun tämän katoamiselle. Asterilla on apuna huonetoverinsa Gabrielle sekä aluksen Kirurgi.

”Q-kannella lasten koulutus aloitettiin varhain. Äidit kantoivat pienokaisiaan ja taaperoitaan selässään tai lanteillaan ja puhuivat heille kääntäessään maata tai korjatessaan maniokkia. Äidit laskivat viljelysarkoja ääneen hassusti riimitellen ja lausuivat runoja, ja kolme- neljävuotiaana useimmat  lapset osasivat laskea sataan, arvioida lukumääriä ja niiden eroja sekä käyttää väkipyörää ja vipua.” (s. 84)

Niinkuin nykypäivän uutisia seuratessani, tulin kirjaa lukiessani myös surulliseksi. Surulliseksi siitä, miten joidenkin ihmisten mielestä ihmisen ihon väri on oikeutus jollekin tietylle kohtelulle tai sosiaaliselle asemalle. Suren myös sitä, etten oman ihonvärini vuoksi tule koskaan täysin käsittämään esim. mustien kohtelua Yhdysvalloissa. Voin osoittaa tukeni heille, mutta en tule koskaan saamaan samaa kokemusta elämästä.

Tematiikastaan huolimatta, en antanut kirjalle täyttä viittä tähteä. Jotkut ratkaisut olivat mielestäni hieman heppoisia. Solomon teki hyvää työtä, mutta kaipasin tekstiin enemmän syvyyttä ja – sitä kuuluisaa jotakin.  Kirja oli viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja hetkittäin jopa vastenmielinen. Se ei kuitenkaan jää listaani tajunnanräjäyttävistä teoksista, jotka saavat minut haukkomaan henkeäni. Odotan ja toivon Solomonilta jatkossakin laadukasta sisältöä.

(Olen myös päättänyt, että avaruusaluksen liikkuminen lasketaan lentämiseksi…)

★★★★☆

– – – –

Briefly in English: Nicely written first book from African-American Rivers Solomon. The book tells a story of Aster who works and lives in a starship HSS Matilda. The ship has been travelling through the space for decades. The ship has several decks and the higher you live the less work you do and the fairer is your skin. The book makes you sad as the news do nowadays. When I realise that because of my skincolour I will never really understand. I can support the cause but I will never understand. I wish I will hear from Rivers Solomon in the near future. 

Maailma vuonna jotain

Agustina Bazterrica: Rotukarja
(Cadáver exquisito, 2017. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2019.)

28. Tulevaisuudesta kertova kirja

Joskus syksyllä kävimme Akateemisessa kirjakaupassa ja siellä sci-fi-/fantasiaosastolla. Hyllyssä näin tämän kirjan, ja siitä asti on tehnyt mieli lukea se. Nyt korona-aikaan olen ottanut käyttööni kirjastojen Ellibs-sovelluksen. Sen käyttäjämäärät ovat näinä aikoina lisääntyneet, joten kirjoja on suhteellisen vähän lainattavissa. Varaamalla ne olen kuitenkin ihan hyvällä aikataululla saanut. Rotukarja oli sen sijaan heti mahdollisuus lainata, joten tartuin tilasuuteen.

Kirja oli alusta saakka hyvin vaikuttava, jopa oksettava. Se on argentiinalaisen Agustina Bazterrican dystopia maailmasta, jossa tappava tauti on tehnyt eläinkunnan lihasta syömäkelvotonta ja ihmiset on pakotettu tuhoamaan eläimet. Kaupungeissa on hylättyjä, rapistuneita eläintarhoja, joissa saattaa lymyillä vielä joku teurastukselta välttynyt huippusaalistaja. Lintuja, ja niiden ulostetta, pelätään ja kaupunkilaiset liikkuvat ulkona vain sateenvarjojen kanssa. Lemmikkejä ei ole.

Kasvissyöntiä ei ole näemmä otettu lainkaan huomioon, vaan  ihmiskunta ei yksinkertaisesti selviä ilman lihansyöntiä. On siis täytynyt kehittää toisenlaista teuraskarjaa. Kirjassa puhutaan ”päistä”. ”Päät” on keinohedelmöityksellä lisääntyneitä, jalostuksella ravinnoksi muokattuja, epäinhimillisesti lokeroituja. Ihmiset on raa’asti jaettu kahteen, joista toisista on kehitetty teuraskarjaa. Kirjan henkilöt kamppailevat tämän ajatuksen kanssa, mutta siitä ei puhuta. Tämä on nyt uusi normaali.

”Niiltä poistetaan äänijänteet, jotta niitä on helpompi käsitellä. Kukaan ei halua niiden puhuvan, koska liha ei puhu. Ne kyllä viestivät, mutta vain alkeellisesti. Tiedämme, onko niillä kylmä tai kuuma, perusjutut.”

”Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa.”

Kirjan päähenkilö on lihapakkaamon esimies ja johtajan oikea käsi Marcus Tejo, joka päivittäin kohtaa työnsä eettiset ja moraaliset ongelmat. Hän onkin, sisarensa sanojen mukaan, veganoidi eli kasvissyöjä. Tejon isä on dementoituneena hoitokodissa ja vaimo, Cecilia, on muuttanut oman äitinsä luokse pariskunnan lapsen menehdyttyä kätkytkuolemaan. Marcus Tejon elämä on siis aikamoisessa kriisissä tällä hetkellä.

Kirja ottaa erittäin vahvasti kantaa eläinten tuotantoon. Asiat, joita kirjassa ”päille” tapahtuu, tapahtuu tällä hetkellä teuraseläimille. Ne syntyvät keinosiemennettyinä laitokseen, ja ne erotetaan emoistaan jo pieninä. Niillä tehdään lääketieteellisiä kokeita. Kirjassa rikkaimmat perheet pitävät ns. kotitalouspäitä, joista voidaan leikata paloja aina tarpeen tullen ja metsästysseurat haluavat jahdattavaksi nimenomaan tiineitä naaraita, koska ne taistelevat hengestään kovimmin.

Herkkävatsaisille kirjaa ei siis voi suositella. Bazterrican kieli on kylmän realistista, groteskia, mutta myös lakonista ja niukkaa. Asiat sanotaan niinkuin ne on, yhtään kaunistelematta. Hetkittäin laskin iPadin käsistäni ja hengittelin tovin. Tarinan kuljettelu on jouhevaa ja tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kohti loppuaan. Tunnelma tiivistyy salakavalasti. Itse yllätyin loppuratkaisusta, vaikka sitä on monessa blogissa sanottu ennalta-arvattavaksi. Suljinko itse silmäni loppuratkaisun mahdollisuudelta? Ehkä.

Luin kirjan todella nopeasti. Vaikka se sai minut hetkittäin voimaan pahoin, janosin silti lisää. Ajatuksia herättelevä teos. Jotakin aivan muuta kuin mitä olin koskaan lukenut.

★★★★☆

– – – –

Briefly in English: It made me feel sick. It just felt so wrong. But still, I wanted more and read the book with the speed of light. Bazterrica’s Tender Is The Flesh is a dystopian portrayal of the world where a deadly disease has forced men to kill all of the animals. To be able to eat meat, a new kind of livestock has been created. The protagonist is Marcus Tejo, who works in a meat packing company.  Through his point of view the reader finds out about the insanity of the industry.  

Tavanomainen käsittely?

Melba Escobar: Kauneussalonki
(La casa de la belleza, 2015. Suom. Taina Helkamo. Aula & Co., 2018.)

7. Kirjassa rikotaan lakia

 

Melba Escobarin teos Kauneussalonki viehätti minua ajatuksellaan manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia. Myös kirjan kaunis kansi vaikutti valintaani. Haluisin kuvitella mielessäni naisporukan, joka selvittelee tielleen sattuvia rikoksia. Kirjassa oli kaikki ainekset hyvään tarinaan. Hyväosaisten kauneussalongin ympärillä tapahtuva rikostarina, jossa on mukana koulutytön murha. Murhaa yrittää peitellä korruptoituneet kolumbialaiset virkamiehet, jotka ovat vielä mukana peittelemässä jotakin terveydenhuoltoalan yrityksen huijausta. Kuinka väärässä olinkaan.

”- – Olen vaalea, sinisilmäinen ja 175 senttimetriä pitkä, mikä ei enää nykyään ole maassa lainkaan yhtä eksoottista kuin aikoinaan, mutta lapsuudessani se oli huomattava valtti, jonka ansiosta nunnat mieltyivät minuun ja toverini suosivat seuraani. – – Vauraus ja anglosaksinen ulkonäkö vaikuttivat siihen, että eristäydyin muusta maailmasta.” 

Kirjan minä-kertojana on Bogotássa syntynyt, ja Pariisissa, Sorbonnen yliopistossa, opiskellut Claire. Toisena minä-kertojana toimii Clairen ystävä Lucía, joka on naimissa self-help -kirjoillaan rikastuneen miehen kanssa. Claire ja Lucía käyvät asiakkaana Kauneussalonki-nimisessä kauneussalongissa, jossa heitä palvelee Karen. Karen sen sijaan on tullut Cartagenasta Bogotáan tienatakseen rahaa sen verran, että saisi poikansa luokseen. Poika elää Karenin äidin luona maaseudulla. Karenin asiakkaana ollut Sabrina Guzmán kuolee ja tapausta aletaan selvittää murhana.

Kirjassa siis puhujina vuorottelevat Claire ja Lucía. Karenin osuuksia kertoo hän-kertoja, josta olisi kai pitänyt jostain kohden osata päätellä, että kyseessä on itseasiassa Claire. Vai onko se sittenkin Lucía? Ei voi tietää. Hetkittäin olin aivan kuutamolla siitä, kuka itse asiassa puhui ja vei tarinaa eteenpäin. Hän-kertoja kertoo tarinaa Karenin lisäksi myös Sabrina Guzmánin ja tämän äidin Consuelon näkökulmasta. Sekä Claran että Lucían ollessa minä-kertojia, oli soppa aikalailla valmis.

Muutamissa lukemissani englanninkielisissä arvioissa kritisoidaan tätä edellä mainitsemaani kertojaongelmaa. Jäinkin pohtimaan, olisiko käännöksessä voitu menettää jotakin. Monet lukijat eivät pysyneet kärryillä siitä, kenestä kirja oikeastaan kertoikaan.

Sabrina Guzmánin tapausta ei siis kuitenkaan selvitä minkään sortin yksityisetsivä tai poliisi tai varsinaisesti kukaan kirjan henkilöistä. Jos nyt ihan totta puhutaan, minun on vaikea muistaa miten tapaus lopulta edes selvisi. Mikään, mitä kirjassa tapahtuu ei saanut minua ymmärtämään tapauksen motiivia ja sitä, kuka tai ketkä siinä lopulta olivat mukana. Kirja ei missään tapauksessa ollut rikosromaani, eikä murhan selvittäminen ollut lopunkaiken kirjan päämäärä. En tiedä lupasiko se sitä missään vaiheessa, mutta sellaisen käsityksen itse sain. Kirja pääosin käsittelee sitä, kuinka köyhän ihmisen on vaikea oikeuden edessä rikkaille pärjätä.

”- Mutta jollei heillä ole todisteita, eiväthän he voi häntä syyttää, vai voivatko?
– Kyllä voivat. Jotta ihminen voidaan passittaa vankilaan, tarvitaan kolme asiaa: syy, motiivi ja mahdollisuus. He ovat jo rakentaneet jutun sen pyhän kolminaisuutensa ympärille. Ja niin korruptoituneita kuin virkamiehemme ovat, en ihmettelisi, jos jostain ilmaantuisi jokin todistekin.”

Karenin epätoivoinen yritys saada kerättyä rahaa poikansa kotiin saamiseksi oli kuitenkin vaikuttavasti kirjoitettu. Tunsin sympatiaa Karenia kohtaan ja oli kurjaa lukea hänen epäonnisista yrityksistään. Tuntui kuin Karen olisi yrittänyt lapata vettä sankoon, jonka pohjassa oli suuri reikä. Karen oli kovin surullinen hahmo.

★★☆☆☆

– – – –

Briefly in English: If you’re looking for a crime novel set in a beauty salon, this isn’t the one. It’s a mess of first-person and third-person narrators. Maybe the purpose of this book isn’t  the murder case after all but to show how weak a poor person is in front of the justice system against the rich. 

Kaikki alkoi luhistua

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
(Purple hibiscus, 2003. Suom. Kristiina Savikurki. Otava, 2010.)

45. Esikoiskirja

Tästä kirjasta puhuttiin jo kun luimme työpaikan lukupiirissä Ngozi Adichien kirjan Puolikas keltaista aurinkoa. Pidin siitä todella paljon, mutta tämä kirja oli jotain vielä aivan muuta. Purppuranpunainen hibiskus on Ngozi Adichien erittäin vahva esikoisteos.

Kirja kertoo siis 15-vuotiaan Kambilin elämästä nykypäivän Nigeriassa. Kambilin perhe on harras katolilainen ja isä Eugene seurakunnan maallikkoavustaja. Perheen elämä on ankeaa ja tiukan uskonnollisuuden vahvasti sävyttämää. Kotona ei lauleta, ei hymyillä saati naureta. Isä rankaisee myös fyysisesti Kambilia, hänen veljeään Jajaa ja heidän äitiään jos he uhmaavat hänen toiveitaan tai ohjeitaan. Eugene omistaa jonkinlaisen elintarvikeyrityksen sekä paikallisen sanomalehti Standardin. Yritteliäisyyden myötä hän on rikastunut. Pönkittääkseen omaa erinomaisuuttaan, Eugene tukee taloudellisesti monien lapsien opiskeluja ja lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Eugene ei kuitenkaan hyväksy omaa isäänsä, koska tämä ei ole kääntynyt katolilaisuuteen vaan tunnustaa sen sijaan ns. kansanuskoa.

”Viimeisen Ave Marian jälkeen pääni nytkähti pystyyn, kun ilmoille kajahti sointuisa ääni. Amaka lauloi! – – Ifeoma-täti ja Obiora yhtyivät lauluun. Äänet sulautuivat toisiinsa. Jaja ja minä vilkaisimme toisiimme. Jajan katse oli kostea ja hyvin vetoava. Ei! minä viestitin räpäyttämällä silmiäni tiukasti. Tämä ei ollut oikein. Kesken ruusukkorukouksen ei puhjettu lauluun.” (s. 138)

Eugenen sisko Ifeoma asuu yliopistokaupunki Nsukkassa, ja on töissä yliopistossa. Kesällä Kambili pääsee veljensä kanssa vierailulle Ifeoman perheen luokse. Kambili on järkyttynyt kuinka erilaista elämää tädin kotona eletään, vaikka hekin ovat katolilaisia. Rukouksiin yhdistetään laulua ja englannin kielen sekaan sekoitetaan igboa. Tädin ja serkkujen kotona kuunnellaan musiikkia, katsotaan televisiota, ja ennen kaikkea, nauretaan. Vaikka yliopisto ei ole maksanut Ifeoman palkkaa ikuisuuksiin, vettä ei riitä vessan vetämiseen joka kerta, bensaa ei saa mistään ja sähköt katkeilevat, on Ifeoman perhe selkeästi yhtenäisempi ja onnellisempi.

Ruoka on Ngozi Adichien kirjoissa aina vahvasti esillä, niin tässäkin. Kirjassa syödään jollof-riisiä, ugua, garria, pisankeja ja jamssia. Mausteet ja maut voi melkein maistaa suussaan. Molemmat perheet syövät yhdessä, mutta kummankin perheen ruokailuhetket ovat hyvin erilaiset. Kambilin ja Jajan kotona ruokailun aikana ei keskustella ja ruokaa riittää ja se tarjoillaan enemmän länsimaiseen tapaan. Ifeoma-tädin luona sen sijaan ruuan aikana puhetta riittää, mutta säästösyistä liha jaetaan ruokailijoiden kesken pienempiin osiin.

”Isä itki nyt avoimesti, kyyneleet vierivät alas poskia. Näin kostean höyryn ennen kuin näin veden. Katsoin, miten vesi kaartui pannunnokasta ja putosi kuin hidastettuna alas jalkaterilleni. Veden osuessa iholle kipu sävähti lävitseni niin puhtaana, niin polttavana, että sekuntiin en tuntenut mitään. Sitten minä huusin. ” (s. 211)

Eugenen henkinen ja fyysinen vallankäyttö oli hirvittävää ja se teki lukemisen hetkittäin vaikeaksi. Hänen ehdottomuutensa ja se, kuinka Kambili yritti rangaistuksen pelossa miellyttää isäänsä, puristi rinnassa. Isän fyysiset rangaistukset eivät aina olleet edes kovin pieniä. Ifeoma-täti oli todellinen sankaritar. Hän vastusti yliopiston sortohallintoa ja oli ainoa, joka uskalsi asettua veljeään vastaan. Ifeoman valkoisten valheiden ansiosta Eugene myös monesti antoi sisarelleen periksi ja lapset saivat kokea hieman toisenlaista elämää.

Kirja oli vaikuttava ja ehdottomasti yksi parhaista lukemistani kirjoista. Se vetosi tunteisiin monella tasolla. Uppouduin siihen todella syvälle ja oli hetkittäin vaikea muistaa, ettei sen hahmot ole olleet oikeasti olemassa. Vastaavaa perheväkivaltaa kuitenkin tapahtuu (erityisesti uskonnollisissa yhteisöissä), eikä sen tiedostaminen tehnyt lukemisesta yhtään helpompaa. Vaikuttava teos.

★★★★★

– – – –

Briefly in English: What an impressive first book from Chimamanda Ngozi Adichie. I liked her book Half of a Yellow Sun a lot but this was something quite extraordinary. The book tells a story of a 15-year-old Kambili who lives in a strictly religious catholic family. Her father Eugene is an entrepreneur but also helps in the congregation. Eugene is a horrible father who uses both physical and mental power over his family. Kambili’s aunt, Ifeoma, is a wonderwoman who helps her niece and nephew to see the world beyond religion. 

Valitse aina itsesi

Mona Chollet: Naisia vai noitia? Naisvainot ennen ja nyt
(Sorcières. La puissance invaincue des femmes, 2018. Suom. Taina Helkamo. Gummerus, 2019.)

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

Ystäväni luki tätä kyseistä kirjaa ja kerran kun kävin kirjastossa, sattui se osumaan silmiini pikalainahyllyssä. Vaikka olin taas vakaasti päättänyt, etten lainaa mitään muuta kuin varauksen, jota olin hakemassa, otin sen mukaani.

Chollet on ranskalainen feministi ja Le Monde Diplomatique -lehden päätoimittaja. Kirja on kirjoitettu alunperin ranskaksi (jota en siis osaa). Kirjassa Chollet ei sanojaan säästele tai mielipiteitään peittele. Erityisesti vapaaehtoiseen lapsettomuuteen Chollet’lla oli tiukatkin mielipiteet. Useista asioista olen hänen kanssaan samalla linjalla, mutta joissakin kohdin en ehkä ole aivan niin jyrkkä mielipiteissäni.

Kirja on jaettu johdannon lisäksi neljään pääosaan. Johdannossa puhutaan enemmän noitavainoista ja mihin ne perustuivat. Chollet’n mukaan noitavainoilla oli merkittävä vaikutus naisen asemaan nykypäivänä. Noitavainoilla yritettiin hiljentää itsenäinen, vanha nainen. Nainen, jonka viisautta siihen asti oli arvostettu. Alku yksityiskohtaisine selvityksineen noitavainojen syistä sai minut hetkittäin raivon partaalle. Muut neljä osaa käsittelevät itsenäistä naista, vapaaehtoista lapsettomuutta, vanhoihin naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja ja viimeinen osa eri teemojen kautta ”sotaa” naista vastaan.

Teos on esseistinen, ja koostuu lyhyistä luvuista. Sitä voisi siis aivan hyvin lukea vähän kerrassaan ja pureskella lukemaansa enemmänkin. Koska omani oli pikalainassa, oli teos luettava aika nopeasti. Tekstissä yhdistyvät tasapuolisesti faktatieto (kirjan takana 12-sivuinen bibliografia), viitteet populäärikulttuuriin ja Chollet’n omat kokemukset. Nämä kokemukset tekivät monista asioista ymmärrettävämpiä.

”Myös sellainen omituinen käsitys, että vain suhde, jossa syntyy lapsia on todellinen seksuaalinen suhde, vaikuttaa pitävän pintansa. Kenties siksi, että sillä on tarjota ainoa todiste, joka seksuaalisesta kanssakäymisestä voi syntyä, ja joka osoittaa, että suhteen mies on ”tosi mies” ja nainen on ”tosi nainen”. ” (s. 106)

Lapsettomuus on mahdollisuus -osio nousi itselle aika vahvasti kirjassa esille. Tuntui myös, että siinä Chollet itsekin päästi eniten höyryjä pihalle. Lastenhoito kirvoitti sattumalta hyvät keskustelut myös työpaikan kahvihuoneessa. ”Sen jälkeen kun lapsi on syntynyt, niin molemmat on siinä ihan yhtä kujalla sen nyytin kanssa”, totesi yksikin kollegani. ”Ei siinä nainen ole yhtään sen ammattilaisempi.” Chollet’n mielestä kaikkien naisten ei kuitenkaan tarvitse jäädä lapsettomiksi, mutta yhteiskunnan pitäisi antaa niille, jotka sitä haluavat, mahdollisuus valita lapsettomuus, ilman hirveää syyllistämistä ja ahdistelua.

Chollet kertoo myös hirveitä tositarinoita naisista, joille raskaus ja äidiksi tuleminen on ollut niin hirveä kokemus, että ovat päätyneet tappamaan lapsensa. Yksikin nainen oli kokenut olevansa ”laatikko, johon pannaan aina yksi lapsi kerrallaan, ja kun se on tyhjä, pannaan taas uusi”.  Jos naiset kieltäytyivät seksistä, heitä pahoinpideltiin, eikä miehiä kiinnostanut naisten toiveet. Patriarkkaalisesta yhteiskunnasta kertoi myös ranskalaisten mieslääkäreiden suhtautuminen naispotilaisiin, josta annettiin myös raivostuttavia esimerkkejä kirjan loppupuolella.

”Rohkeutta tarvitaan, kun kyseenalaistaa ei vain oman kohtalonsa itsestäänselvyyden vaan myös globaalin järjestyksen, jonka viitekehykseen se sisältyy. ” (s. 235)

Kirjan arvo on siinä, että monet asiat avautuivat minullekin eri tavalla. Monesti olen ottanut oman ”hyvän” asemani itsestäänselvyytenä ja kirja toi uusia näkökulmia siihen, ettei kaikkialla asiat ole aivan yhtä hyvin. Ja omassa elämässänikin voi olla asioita, joita pidän niin normaaleina, etten edes ajattele niiden olevan hieman vinoutuneita. Tähän diskurssiin kirja sopi hyvin. Suosittelen sen lukemista kaikille.

★★★★☆

– – – –

Briefly in English: Mona Chollet is a French journalist and a feminist. In her book she writes about womanhood in a historical context starting from the witch hunts. Her opinion is that our world would be such a different place if hadn’t gone through those events. The book is very non-patriarchal. She writes about being an independent woman, about voluntary childlessness and aging. The book gave me new points of view and I highly recommend it to anyone who’s interested in feminism. 

Kaupunki, meri, jää

Peter Høeg: Lumen taju
(Frøken Smillas fornemmelse for sne, 1993. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Karisto, 1995.)

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

Aloitan vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen tällä 90-luvun ”kulttikirjalla”. Itse olen ollut kirjan ilmestymisen aikoihin vielä lapsi, joten se ei ole ollut minulle teini-ikäni vaikuttavimpia teoksia. Ostin kirjan itselleni viime syksyn kirjamessuilta vain kahdeksalla eurolla.

Halusin lukea kirjan myös siksi, että vierailen muutaman kerran vuodessa Aarhusissa, Tanskassa. Klostertorvetilla, tai oikeastaan sen vieressä Klosterkirkenin edustalla, on käynnissä aina ns. ikuiset bileet. 1960-70 -luvuilla Grönlannista Tanskaan tuodut, nyt alkoholisoituneet aikuiset, siis ryyppäävät siellä päivät ja yöt läpeensä. Vieressä on Pelastusarmeija, josta tarvittaessa saa yösijan. Grönlannin ja Tanskan suhde on kiinnostanut minua siis jo jonkin aikaa.

Jos rehellisesti sanotaan, aloitin kirjan kolme kertaa alusta ja vasta viimeisellä kerralla se imaisi minut mukaansa. Silti kirjan lukemisesta jäi sellainen olo, etten aivan ymmärtänyt ystävieni hypetystä. Mikä oli se juttu, joka kirjassa olisi pitänyt aiheuttaa wow-efektin? Miksi kirja oli ollut niin tärkeä monille sen lukeneille tutuilleni?

Smilla Jaspersen on 37-vuotias grönlantilaisen äidin ja tanskalaisen isän tytär, joka asui Qaanaaqissa, Grönlannissa aina siihen saakka, kun hänet on tuotu Tanskaan äidin kuoltua veneonnettomuudessa Smillan ollessa 7-vuotias. Kirja alkaa sillä, että Smillan kanssa samassa talossa asunut 6-vuotias pikkupoika Esajas löydetään kuolleena. Poliisit väittävät hänen hypänneen talon katolta, mutta Smilla tietää, että Esajas pelkäsi korkeita paikkoja ja pojan jäljet lumessa kertovat Smillalle eri tarinaa.

Smilla on hahmona varmasti ollut 90-luvulla jollakin tasolla vallankumouksellinen, ja siksi tehnyt vaikutuksen kirjan niihin aikoihin lukeneisiin ystäviini. Nainen, joka elää omaa elämäänsä tehden niitä asioita, jotka hänelle ovat tärkeitä. Hän on ollut nuorena mukana poliittisessa opiskelijatoiminnassa ja ajanut grönlantilaisten asioita.  Pitkin kirjaa Smilla luottaa intuitioonsa ja tekee mitä haluaa kyselemättä lupaa keneltäkään. Smillalle ei ole käynyt niin huonosti kuin niille, joita näen Klostertorvetilla. Smilla itse asiassa on kieltäytynyt alkoholista kokonaan.

”Sitten lämpötila alkaa laskea. Kun meren pintalämpö on 1,8 celsiusta syntyvät ensimmäiset jääkiteet, lyhytaikainen hilekalvo, jonka tuuli ja aallot murtava frazil-jääksi, josta tahnaantuu saippuamaista sohjojäätä; siitä taas muodostuu vähitellen pannukakkujäätä, vapaasti ajelehtivia pyöreitä lauttoja, jotka jonain pakkassunnuntaina keskipäivän aikaan jäätyvät yhtenäiseksi jääpeitteeksi.” (s. 12)

Mikä minuun kirjassa teki vaikutuksen oli Smillan luontosuhde sekä kyky lukea lunta ja jäätä. Høeg on myös osannut kirjoittaa lumen hienosti osaksi kirjaa, kirja vilisee grönlannin kielisiä sanoja lumelle. Kuinka paljon niitä onkaan! Säätä kuvaillaan myös hyvin monisanaisesti. Yleensä kaunis ja valoisa Kööpenhamina esitellään kirjassa pimeänä ja kylmänä. Tanskalaisten poliittinen epäkorrektius nousee kirjassa myös hyvin esille. Nykypäivän tanskalainen ulkomaalaispolitiikkahan on jotakin ihan hirveää.

Vaikka kirja alkaa sillä, että Smilla haluaa selvittää Esajaksen kuoleman, on kirja jotakin ihan muuta kuin tavallinen murhamysteeri. Se on myös ehkä niitä teoksia, joissa matka on tärkeämpi kuin määränpää. Tai sellainen olo minulle jäi. En tällä hetkelläkään enää muista kuinka kirja loppui. Mieleeni on ennemmin painunut kirjan minussa nostattamat tunteet sekä sen tunnelmat.

Olen nyt myös katsonut Areenasta sarjaa Nikolaj Coster-Waldau: Läpi Grönlannin. Game of Thrones -sarjasta tutulla näyttelijällä on grönlantilainen vaimo ja viisiosaisessa sarjassa tanskalainen Coster-Valdau kiertää saarta tutustuen sen kulttuuriin ja luontoon. Näin kaupunkilaisena aina ihastelee sitä, kuinka tiivis suhde luontoon joillakin kansoilla ja kulttuureilla vielä voi olla.

★★★★☆

– – – –

Briefly in English: As I visit Denmark a few times a year and see how the greenlanders are totally wasted on Klostertorvet in Aarhus, I had a weird urge to read this book. And because the book was some kind of a cult book during the 90s, I had certain expectations for it. I loved how Høeg wrote about snow. Even more I liked Smilla, she was such a kick-ass woman. She did what she wanted never asking anyone’s opinion. But after all, I must say that the journey was far greater than its destination.