Huomiota herättämättä

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi
(The Grave’s a Fine and Private Place [Flavia de Luce #9], 2018. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2018.)

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

On hieno paikka haudan povi  on 12-vuotiaasta Flavia de Luce -nimisestä tytöstä ja hänen salapoliisityöstään kertovan kirjasarjan yhdeksäs osa. Kirjoitin sarjasta ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten (juonikuvion voi käydä lukemassa aikaisemmasta postauksesta), ja olenkin siitä lähtien ollut koukussa tämän älykkään nuoren naisen touhuihin. Kirjat sopivat mitä parhaiten tällaisille anglofiileille kesälukemiseksi.

Kirjasarjan aikana Flavialle on ehtinyt sattua ja tapahtua kaikenlaista, hänet on lähetetty Kanadaan tyttökouluun ja de Lucen perhe on kohdannut myös traagisia menetyksiä. Tässä osassa de Lucen perhe lähtee lomalle yhdessä hovimestarinsa Doggerin kanssa. Lomankaan aikana Flavia ei onnistu välttelemään kuolemantapauksia, vaan kirja alkaa siitä kuinka Flavia ja Dogger löytävät joella soudellessaan vedestä Orlando-nimisen miehen ruumiin.

Kirjasarjan edetessä on ollut nautinnollista seurata myös Flavian ja Doggerin yhteispelin kehittymistä. Dogger on ollut Flavialle tärkeä henkilö läpi kirjasarjan, ainoa ihminen talossa, joka ymmärtää häntä. Mutta tässä kirjassa Flavian ja Doggerin suhde pääsee nyt ensimmäisellä kerralla kunnolla esiin. Dogger on siis Flavian isän, Havilandin, vanha sotakaveri, jonka Haviland on sodan jälkeen palkannut itselleen töihin. Dogger on traumatisoitunut sodasta, ja saa hetkittäin myös kohtauksia. Kirjoissa ei ole kerrottu paljoakaan Doggerin menneisyydestä ennen sotia, mutta toivon, että tähän tulisi pikkuhiljaa muutos.

”Mitä ihmettä voi sanoa lapselle, joka on auttanut isäänsä pumppaamaan säilöntäainetta hirtetyn murhaajan kaulavaltimoon? Ei paljon mitään, jouduin toteamaan. Tilanteeseen ei vain löydy sopivia sanoja; ei ole sanoja kuvaamaan sokkiani, ällistystäni, ihailuani tai kareuttani.” (s. 71)

Kirja ei tosiaan ole mitään syvällistä rikoskirjallisuutta eikä sen sisällössä ole varmasti haettu mitään sen kummallisempaa. Minulle, joka rakastan Neiti Marpleja ja Hercule Poiroteja, Flavian touhut uppoavat kuin kuuma veitsi voihin.

Pidän myös kirjan kielestä ja sanavalinnoista. En ole koskaan lukenut kirjaa alkuperäiskielellä, mutta suomennokseen Flavialle on saatu kyllä ihan oma, mielenkiintoinen ääni. Kirjoissa parasta on myös Flavian selostukset kemiallisista reaktioista tai erilaisista aineista. Tässä kirjassa ne jäivät hieman vähiin.

Seuraavaksi olisi luettava kai sarjan kymmenes osa Kuolon kultaiset kiehkurat. 

★★★☆☆

– – – –

Briefly in English: I’ve been very fond of this series from the first book I read three years ago. And since, I’ve read all nine of them. Flavia is a 12-year-old girl who, where ever she goes, faces murder mysteries. The books take place in Great Britain in 1950s. In this book she’s on vacation with her family when while rowing she uncovers a body in the river. This book goes further in depicting the warm relationship between Flavia and Dogger, their butler. In my opinion, the relationship is one of the best things in the books. I’m looking forward to learning more about Dogger. 

Tyttö, joka ei koskaan syö

Olen hullaantunut.

Jo jonkin aikaa sitten ostin Elisa Kirjasta kolme ensimmäistä Flavia de Luce -sarjan osaa; Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä sekä Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Ne odottivat pädilläni, kunnes kerran junassa kaipasin jotakin luettavaa. Avasin pädin ja ensimmäisen osan ensimmäisistä lauseista asti olin myyty. Olen lukenut nyt kaksi ensimmäistä osaa ja aloittanut kolmatta.

Sarjassa hypätään 1950-luvun englantilaiseen pikkukylään (täydellistä minulle). Buckshaw-nimisessä herraskartanossa kylän ulkopuolella asuu de Lucen perhe, isä Haviland ja hänen kolme tytärtään, Ophelia, Daphne ja Flavia. Flavia on joukon nuorimmainen, 11-vuotias, ja hän joutuu alituiseen sisartensa kiusaamaksi. Tyttöjen äiti, Harriet, on kuollut Flavian ollessa vauva ja isommat siskot väittävät Flavian olevan joko vaihdokki tai köyhäintalosta haettu, muttei perheen oikea lapsi. Välillä se sulkevat Flavian kellariin ja ”kiduttavat” häntä. Isä on intohimoinen filatelisti ja on kiinnostunut enemmän postimerkkikokoelmastaan kuin tyttäristään, joten hän on autuaan tietämätön tyttöjen ristiriidoista.

Flavia on pikkuvanha, hieman modernikin tyttö, joka on hyvin erilainen kuin isosiskonsa. Ophelia on perinteinen tyttö ja on kiinnostunut kauneuteen liittyvistä asioista sekä miesten hurmaamisesta, Daphne sen sijaan uppoutuu kirjoihinsa. Flavia viettää paljon aikaansa kartanon itäsiivessä vanhassa Tar-enon laboratoriossa. Hän on erittäin kiinnostunut kemiasta ja kirjan parhainta antia onkin Flavian selitykset kemiallisista reaktioista sekä tekemistään kokeista.

Jokaisessa kirjassa on, ainakin tähän asti, tapahtunut jokin kuolemantapaus. Jotenkin Flavia on mukana jokaisessa tapauksessa, ja auttamassa komisario Hewittiä niiden selvittämisessä. Flavia ajelee ympäri kylää Gladysiksi nimetyn polkupyöränsä kanssa haastattelemassa ihmisiä. Flavialla on kyky saada ihmisten kertomaan hänelle asioita, joita he eivät poliisille kerro. Peruspoirotmaiseen tapaan, lopussa Flavia kertoo oman teoriansa poliiseille heidän ihmetellessään, miten hän on kaiken yksin selvittänyt.

Kirjoissa ei ole mitään erityisen syvällistä. Mutta tällaista kirjallisuutta hainkin istuessani junassa. Kirjaa, jonka maailmaan on helppo uppotua. Kirjoissa on paljon toistoa, kun jokaisessa kirjassa pitää jollakin tapaa kerrata perhesuhteet ja hahmojen ominaisuudet. Jos joku muistaa joskus nuorena lukeneensa Sweet Valley High -sarjaa, niin tietää mitä tarkoittaa toisto. Tässä ei kertaaminen ole aivan yhtä silmiinpistävää, hieman ärsyttävää vain, kun lukee jo kolmatta kirjaa.

Flavia de Luce ei myöskään koskaan syö.